Rebekka seisoi hetken aikaa sanomattoman tuskan vallassa ja huudahti sitten: »Voiko tämä olla totta? — Pitääkö Englannissa sen ainoan vähäisen pelastuksen toivon, joka minulle on vielä suotu, raueta tyhjäksi siitä syystä, ettei kukaan tahdo tehdä minulle armeliaisuuden työtä, jota muuten ei kielletä paatuneimmaltakaan pahantekijältä?»
Vastasipa silloin viimein Higg Snellinpoika: »Minä olen vain vaivainen mies, mutta tämän tytön armeliasta apua saan kiittää siitä, että voin senkin verran kävellä ja liikkua. Minä lähden siis toimittamaan asiasi», lisäsi hän kääntyen Rebekan puoleen, »niin hyvin kuin vaivainen raukka voi, ja iloinen olisin, jos jalkojeni nopeus vielä voisi parantaa kieleni tuottaman pahan. Voi, voi! Kun kehuin sinun armeliaisuuttasi, niin enpä osannut aavistaa, että sillä saatoin sinut vaaraan!»
»Jumala», virkkoi Rebekka, »kaikki asiat säätää. Hän voi heikoimmankin välikappaleen avulla lakkauttaa Juudaan kansan vankeuden. Ja etana saisi tämän asiani toimeen yhtä varmaan kuin haukka. Käy etsimään käsiisi Iisak Yorkilaista — tässä on rahaa hevosen ja miehen elatukseksi — ja vie hänelle tämä paperi. — En tiedä, taivaastako tämä ajatus mieleeni johtui, mutta lujimmalla luottamuksella uskon, että kuolema ei ole tuleva osakseni ja että minulle on puolustaja nouseva. Jää hyvästi! —Elämäni tai kuolemani riippuvat sinun joutuisuudestasi!»
Mies otti paperin, joka sisälsi vain muutamia hepreankielisiä rivejä. Moni katsojajoukosta kielsi häntä koskemasta tuohon epäluulonalaiseen kirjeeseen, mutta Higg oli lujasti päättänyt auttaa hyväntekijätään. »Hän on pelastanut henkeni», sanoi hän, »ja minä uskon varmasti, ettei hän tahdo saattaa sieluani hukkaan. Minä koetan», hän lisäsi, »saada lainaan naapurini Burthonin kelpo juhdan ja riennän sitten Yorkiin niin kiireesti kuin vain mies ja hevonen jaksavat.»
Mutta eipä hänen tarvinnutkaan mennä niin kauas. Noin puolen virstan päässä preceptorio-kartanon portilta hän kohtasi kaksi ratsumiestä, jotka hän puvuista ja korkeista, keltaisista lakeista tunsi juutalaisiksi. Ja vielä lähemmäksi saavuttuaan hän huomasi, että toinen heistä olikin hänen entinen isäntänsä Iisak Yorkilainen. Toinen oli rabbiini Ben Samuel. Molemmat miehet olivat kuultuansa, että suurmestari piti ritaristonkokousta noidan tuomitsemista varten, tulleet niin lähelle preceptorio-kartanoa kuin heidän pelkonsa salli.
»Veli Ben Samuel», sanoi Iisak, »sieluni on levoton, vaikk'en oikein tiedä siihen syytä. Tuommoisia noitakanteita on usein ennenkin keksitty peitteeksi kansamme tuomioksi haudotuille pahoille hankkeille.»
»Ole huoleti, veikkoseni», lohdutti lääkäri. »Mikä hätä sinun on olla tekemisissä nasarealaisten kanssa, kun sinulla on tarpeeksi tuota väärää mammonaa, jolla voit ostaa heiltä vapauden — hallitseehan kulta noiden jumalattomien miesten sydämiä yhtä voimallisesti kuin mahtavan Salomonin sinetin sanotaan hallinneen pahoja henkiä. — Mutta mikä vaivais-parka tuolla kömpii tännepäin kainalosauvojensa nojassa arvattavasti minun puheilleni? — Veikkonen», lisäsi lääkäri puhuen Higg Snellinpojalle, »kyllä kernaasti autan sinua taidollani, mutta en koskaan anna ropoakaan maantiekerjäläiselle. Hyi häpeää! — Ovatko jalkasi halvatut? No, sitten elätä itseäsi kättesi työllä. Sillä vaikk'et juuri kelpaa joutuisaksi sanansaattajaksi etkä huolelliseksi paimeneksi etkä sotamieheksi etkä hätäisen herran palvelijaksi, niin onpahan niitä kuitenkin töitä... Mitä nyt, veli?» hän keskeytti korean puheensa katsahtaen Iisakiin, joka vain vilkaistuaan Higgin tuomaan paperiin parahti kovasti, putosi muulinsa selästä kuin kuollut ja makasi hetken aikaa tunnottomana maassa.
Rabbiini hyppäsi säikähtyneenä hänkin alas juhtansa selästä ja koetti toinnuttaa matkakumppaniansa semmoisilla lääkkeillä, jotka hän tiesi hyviksi. Olipa hän ottanut suoneniskuraudankin taskustansa aikoen sen voimalla virotella onnetonta miestä henkiin, kun tämä tointui jo itsestään. Ensi työkseen Iisak repi lakin päästään ja ripotti tomua harmaihin hiuksiinsa. Lääkäri luuli tämän äkillisen ja kovan mielenliikutuksen raivonpuuskaksi ja aikoi taas ottaa esiin kojeensa, mutta Iisakin puheesta hän pian pääsi asian perille.
»Surunlapseni», valitti juutalainen, »paremmin sopisi sinulle nimi Benoni kuin Rebekka. Miksi pitää sinun kuolemallasi saattaa harmaat hiukseni hautaan, niin että katkerana kiroon Jumalaa ja kuolen!»
»Veljeni», virkkoi rabbiini suuresti hämmästyneenä, »oletko tosiaankin Israelin seurakunnan vanhimpia, kun tämmöisiä sanoja päästät suustasi? Tottahan toivoakseni huoneesi lapsi vielä elää?»