»Elää hän vielä», vastasi Iisak; »mutta hän elää niinkuin Daniel, jota nimitettiin Belsassariksi, eli leijonanluolassa. Hän on vankina noiden Belialin miesten vallassa, ja he aikovat harjoittaa julmuuttaan häntä vastaan armahtamatta hänen nuoruuttaan ja kauniita kasvojaan. Voi, voi! Hän oli kuin vihreistä palmunlehdistä punottu seppele harmailla hiuksillani; ja nyt hänen täytyy yhdessä yökaudessa lakastua kuten Joonaan kurpitsa! — Rakkauteni lapsi! Vanhuuteni lapsi! Voi Rebekka, Raakelini lapsi! Kuoleman varjon pimeys on sinut peittänyt.»
»Mutta luehan tuo paperi», neuvoi rabbiini; »kenties me vielä löydämme pelastuskeinon.»
»Lue sinä, veli», vastasi Iisak, »sillä silmäni ovat kuin vesilähde.»
Lääkäri luki siis omalla kielellään seuraavat sanat:
»Iisakille, Adonikamin pojalle, jota pakanat nimittävät Iisak Yorkilaiseksi: rauhaa ja lupauksen siunausta vuotakoon runsaasti ylitsesi! — Isäni, minä olen kuin se, joka on tuomittu kuolemaan pahanteosta, mistä ei sieluni tiedä mitään — nimittäin noituudesta. Isäni, jos löytyisi jostakin väkevä mies, joka tahtoisi puolestani taistella miekalla ja peitsellä nasarealaisten tavan mukaan Templestowen turnajaistantereella kolmantena päivänä tästä lähtien, niin meidän isiemme Jumala kukaties suo sille miehelle voimaa puolustaa viatonta ja turvatonta. Mutta jollei semmoista miestä löydetä, niin käske kansamme tyttärien itkeä minua niinkuin kadonnutta itketään, ja niinkuin metsäkaurista, jonka metsästäjä on ampunut, ja kuin kukkasta, jonka niittäjän viikate on katkaissut. Sentähden katso, mitä voit tehdä ja onko pelastus mahdollinen. Eräs nasarealaissoturi ehkä kyllä tarttuisi miekkaan puolestani, nimittäin Wilfred, Cedrikin poika, jota pakanat nimittävät Ivanhoeksi. Mutta hän luultavasti ei vielä kykene kantamaan rautapukua. Lähetä sittenkin, oi isä, hänelle sanoma tästä; sillä hänellä on ystäviä kansansa väkevien miesten joukossa, ja koska hän vankeudessa oli meidän kärsimystoverimme, niin kenties hän hankkii minulle puolustajan. Ja sano hänelle, että Rebekka, olipa elämä tai kuolema hänelle sallittu, on eläessään ja kuollessaan aivan viaton siitä rikoksesta, josta häntä syytetään. Ja jos niin olisi Jumalan tahto, että sinun täytyy kadottaa tyttäresi, älä, vanha rakas isäni, kauemmin viivy tässä verenvuodatuksen ja julmuuden maassa, vaan muuta pois Cordovaan, missä veljesi elää hyvässä turvassa Boabdil Saraseeniläisen valtaistuimen suojassa. Sillä maurilaisten julmuus ei ole niin julma Jaakobin sukua vastaan kuin Englannin nasarealaisten julmuus.»
Niin kauan kuin Ben Samuel luki kirjettä, kuunteli Iisak sitä jokseenkin lujalla mielellä. Mutta sitten hän taas rupesi itämaiseen tapaan osoittamaan suruansa liikkeillään ja parkumisellaan, repien vaatteitansa, ripottaen maantien tomua tukkaansa ja huutaen: »Voi tytärtäni! Voi tytärtäni! Voi sinua, joka olet lihaa lihastani ja luuta luustani!»
»Mutta rohkaise mielesi», lohdutti rabbiini, »sillä surusta ei nyt ole apua. Sonnusta kupeesi ja mene etsimään tuota Wilfrediä, Cedrikin poikaa. Kukaties hän voi auttaa sinua neuvoillaan tai voimallansa; sillä tuo nuorukainen on suuressa suosiossa Rikhard-kuninkaan luona, jota nasarealaiset nimittävät Leijonamieleksi, ja huhu tämän kuninkaan kotiinpaluusta on yhä varmempana levinnyt ympäri maata. Saattaisi käydä niin, että kuningas antaa hänelle kirjeen ja sinetin kieltäen noita verisiä miehiä, jotka temppelin häväistykseksi ovat ottaneet itselleen temppeliritarien nimen, toteuttamasta tätä aikomaansa pahuutta.»
»Minä lähden heti häntä hakemaan», virkkoi Iisak, »sillä hän on hyvä nuorukainen ja armahtavainen Jaakobin lapsia kohtaan heidän maanpakolaisuudessaan. Mutta hän ei kykene pukemaan ylleen rautavaruksia, ja kuka toinenkaan rupeaisi taistelemaan Siionin poljettujen lasten puolesta?»
»Älähän», sanoi rabbiini; »puhuthan nyt niinkuin se, joka ei tunne pakanoitten mieltä. Kullalla voit heidän apunsa ostaa, aivan samalla tavalla kuin voit kullalla lunastaa itsesi heistä vapaaksi. Ole huoleti ja lähde hakemaan tuota Wilfred Ivanhoeta. Minäkin nousen ja ryhdyn toimiin, sillä suuri synti olisi, jos jättäisin sinut yksiksesi tässä pulassa. Minä riennän Yorkin kaupunkiin, missä on monta sotaherraa ja väkevää miestä koolla, ja heidän paristaan, sitä älä epäilekään, löydän kyllä jonkun, joka ottaa taistellakseen tyttäresi puolesta. Sillä kulta on heidän jumalansa, ja rikkauden vuoksi he panevat henkensä yhtä kernaasti kuin maansakin alttiiksi. — Tottahan sinä, veli, sitten täytät, mitä lupaan heille sinun nimessäsi?»
»Tietysti, veli», vastasi Iisak, »ja siunattu olkoon Jumala, että hän tässä hädässäni soi minulle lohduttajan. Älä sittenkään oitis suostu heidän vaatimukseensa, sillä saatpa nähdä, että tällä kirotulla kansalla on tapana vaatia leiviskä ja lopulta kuitenkin tyytyä luotiin. — Mutta olkoon kuitenkin, niinkuin tahdot, sillä mitä apua olisikaan minulla kaikesta kullastani, jos rakkauteni lapsi hukkaantuisi?»