Rikhard III.
Erottuansa ylevämielisestä metsäsissistä ja hänen käräjäpuustaan Musta ritari — jonka jälkiä meidän on aika jälleen ruveta seuraamaan — kulki suoraan läheiseen, pieneen ja köyhään luostariin, jota sanottiin Pyhän Botolfin abotin-kartanoksi. Sinne näet oli haavoittunut Ivanhoe kuljetettu linnan valloituksen jälkeen, uskollisen Gurthin ja Wamban huolenpidon alaisena. Tarpeetonta on nyt kertoa, mitä Wilfred ja hänen pelastajansa sillä välin puhuivat keskenään. Siinä olkoon kylliksi, että abotti pitkän ja vakavan keskustelun jälkeen lähetti sanansaattajia monelle haaralle ja että Musta ritari seuraavana aamuna jatkoi jälleen matkaansa, seurassaan Wamba-narri, jonka piti olla oppaana.
»Me tapaamme jälleen toisemme», sanoi ritari lähtiessään Ivanhoelle, »Coningsburghissa, Athelstan-vainajan kotitalossa, missä isäsi Cedrik pitää hautajaisia suurisukuiselle heimolaiselleen. Minä tahtoisin nähdä sinun saksilaiset sukulaisesi kaikki yhdessä, ritari Wilfred, ja tutustua heihin lähemmin kuin tähän asti. Tule sinne luokseni, minä otan sovittaakseni sinun ja isäsi välit.»
Näin sanoen hän ystävällisesti lausui jäähyväiset Ivanhoelle, joka hartaasti pyysi jo nyt saada seurata pelastajaansa. Mutta Musta ritari ei ottanut tätä pyyntöä korviinsa.
»Lepää sinä tämä päivä; tuskinpa vielä huomennakaan kykenet hevosen selkään. En tahdo mukaani ketään muuta kuin kunnon Wamban, joka voi olla väliin pappina, väliin narrina, miten milloinkin minulle lienee mieleen.»
»Ja minä», sanoi Wamba, »tahdon mielelläni seurata teitä. Tekisipä mieleni nähdä Athelstan-herran hautajaispidot. Sillä jollei ruokaa ja juomaa tuoda runsaasti ja tiheään, niin luulen hänen nousevan kuolleista torumaan kokkia, ruokaeverstiä ja juomanlaskijaa; ja sitä maksaisi vaivan nähdä. Tietysti luotan, herra ritari, siihen, että teidän urhoutenne puhuu puolestani Cedrik isännälleni, jollei oma älyni riittäisi.»
»Mitenkä minun halpa urhouteni onnistuisi siinä, herra narri, johon sinun terävä älysi ei pysty? Selitä minulle se.»
»Äly, herra ritari», vastasi narri, »voi kylläkin olla hyvä. Äly on sukkela, teräväsilmäinen veitikka, joka heti huomaa naapurin heikon puolen ja osaa pysyttäytyä tyynen puolella, kun tämän naapurin himot riehuvat myrskynä. Mutta urhous on vahva juupeli, joka voittaa kaikki esteet. Se soutaa sekä vastatuulet että vastavirrat ja pääsee aina eteenpäin. Ja sentähden, jalo ritari, tahdon hyväkseni käyttää jalon isäntäni hyvää säätä, mutta luotan siihen, että te lähdette liikkeelle kohta, kun sää riehahtaa pahaksi.»
»Herra Musta ritari, koska suvaitsette käyttää sitä nimeä», sanoi Ivanhoe, »pelkäänpä, että valitsemanne opas on hiukan liian lörppö ja kiusallinen. Mutta tunteehan hän jokaisen metsäpolun ja solan yhtähyvin kuin paras eränkävijä. Ja onhan tämä narririepu, niinkuin itsekin olette saanut nähdä, uskollinen kuin teräs.»
»Ei», virkkoi ritari, »kun hän vain osaa neuvoa minulle tien, niin en aio suuttua, jos hän tahtoo tehdä matkani huvittavaksi. — Hyvästi vain, Wilfred-ystäväni, — muista, ettet saa lähteä aikaisemmin kuin huomenna.»