Näin sanoen hän ojensi kätensä Ivanhoelle, joka vei sen huulillensa. Sitten Musta ritari otti jäähyväiset abotilta, nousi hevosen selkään ja läksi matkalle yhdessä Wamban kanssa. Ivanhoe seurasi heitä silmin, kunnes he katosivat läheisen metsän varjoon; sitten hän palasi luostariin.
Mutta heti aamumessun jälkeen hän pyysi abottia puheilleen. Vanha mies riensi hänen luokseen ja kysyi arkaillen, miten hänen terveytensä laita oli.
»Olen parempi», vastasi Ivanhoe, »kuin hartain toiveeni olisi voinut olettaa. Tai on haavani ollut helpompi kuin mitä verenvuodosta päättäen luulin; tai on tuo voide ihmeellisellä tavalla vaikuttanut siihen. Minusta tuntuu kuin voisin jo kantaa rautahaarniskaa. Ja hyvä se onkin, sillä mielessäni liikkuu ajatuksia, jotka eivät salli minun kauemmin viipyä täällä jouten.»
»Ei, pyhät miehet estäkööt», sanoi abotti, »että Cedrik Saksilaisen poika lähtisi tästä luostarista, ennenkuin hänen haavansa ovat parantuneet! Olisi häpeä meidän säädyllemme, jos sen sallisimme.»
»En minä pyrkisikään pois teidän vieraanvaraisen kattonne alta, arvoisa isä», virkkoi Ivanhoe, »jollen tuntisi kykeneväni matkalle ja jollei minun olisi pakko lähteä.»
»Ja mikä pakottaa teitä niin äkilliseen lähtöön?» kysyi abotti.
»Ettekö koskaan, pyhä isä», vastasi ritari, »ole tuntenut aavistusta lähenevästä pahasta, johon te turhaan etsitte syytä? Ettekö koskaan ole tuntenut pimeyden peittävän mieltänne, niinkuin pilvi äkkiä leviää päivänpaisteisen seudun yli ennustaen lähenevää myrskyä? Ettekö luule, että tämmöisiä aavistuksia on toteltava ja pidettävä suojelusenkelimme varoituksina uhkaavasta vaarasta?»
»En tahdo kieltää», sanoi abotti ristien silmänsä, »että tämmöisiä aavistuksia on ollut ja taivaastakin tullut. Mutta semmoisissa tapauksissa niillä aina on ollut ilmeisesti hyödyllinen tarkoitus ja aivoitus. Mutta mitä auttaisi, jos te, haavoitettu mies, seuraisittekin hänen jäljestään; ettehän kuitenkaan voisi auttaa häntä, jos hänen päällensä hyökättäisiin?»
»Abotti», virkkoi Ivanhoe, »te erehdytte, — minussa on kyllin voimaa vaihtamaan sivalluksia vaikka kenen kanssa, joka minua tämmöiseen vaihtokauppaan vaatisi. — Ja vaikk'ei näin olisikaan, niin enkö voi hädän tullessa auttaa häntä muilla keinoilla kuin käsivarrellani? Tunnettuahan on, etteivät saksilaiset rakasta Normandian hallitsijan sukua; ja kukapa tietää, mitä seuraisi, jos Rikhard äkkiä ilmaantuu heidän keskellensä nyt, kun heidän sydämensä ovat Athelstanin kuolosta vimmastuksissa ja heidän päänsä tulistuksissa hautajaisoluesta. Minun arvatakseni on hyvin vaarallista, että hän semmoisella hetkellä yhtyy heidän joukkoonsa, ja minä tahdon ottaa osaa hänen vaaraansa tai poistaa sen. Ja jotta paremmin jaksaisin sitä tehdä, pyytäisin saada teiltä lainaksi juhtaa, jonka askel olisi pehmeämpi kuin minun sotaratsuni kaviot.»
»Mielelläni», sanoi arvoisa hengellinen herra, »annan teille oman tasakonkarini ja soisin vain teidän tähtenne, että se astuisi yhtä tasaisesti kuin Pyhän Albanin abotin juhta. Sen kuitenkin voin kehua Malchinin puolesta — sillä nimellä hepoani kutsutaan — ettette matkajuhdaksi juuri voisi saadakaan siveämpää ja keveämpijaikaista elukkaa, jollette lainaa silmänkääntäjän hevosta, joka osaa tanssia vaikka munien välitse. Monta saarnaa olen sepittänyt luostariveljieni ja monen kristityn sielu-paran lohdutukseksi ratsastaessani Malchinin selässä.»