»Olkaapa siis hyvä, korkeasti kunnioitettu isä», sanoi Ivanhoe, »ja käskekää heti varustaa Malchin, ja tuokoon Gurth minulle aseeni.»
»Niin, mutta muistakaapas, hyvä herra», lisäsi abotti, »että Malchin on yhtä vähän kuin hänen isäntänsäkään tottunut aseisiin, enkä voi taata, sietäneekö se teidän täyttä rautapukuanne. Kas, Malchin on älykäs olento, ja panee ankarasti kaikkea liikaa painoa vastaan. — Kerran olin lainannut vain kirjan Fructus temporum Pyhän Beesin kirkkoherralta, ja tokkopas juhtani, sen vakuutan, liikahtikaan ulos portista, ennenkuin olin vaihtanut tuon suuren köntin pieneen messukirjaan.»
»Älkää surko, hurskas isä», sanoi Ivanhoe, »en tahdo vaivata Malchinia liialla painolla. Ja jos se rupeaisi minulle vastakynteen, niin itsepä se siitä, pelkään minä, saisi vahinkoa.»
Ritarin näin puhellessa kiinnitti Gurth hänen kantapäihinsä kullatut kannukset, joiden olisi luullut voivan vakuuttaa vastahakoiselle juhdalle, että sille oli edullisinta alistua ratsastajan tahtoon.
Mutta nähdessään nuo pitkäkärkiset ja terävät kannukset, joilla Ivanhoen kantapäät olivat varustetut, alkoi arvoisa abotti jo katua avuliaisuuttansa ja huusi: »Malttakaa, hyvä herra, nyt kun asiaa oikein ajattelen, niin muistan, ettei Malchin siedäkään kannuksia. Parempi olisi, että viivytte täällä, kunnes tuodaan meidän ruoanhankkijamme hevonen tuolta latokartanosta. Sen tuontiin ei kulu paljon enempää kuin tunnin aika, ja tämä juhta varmaan olisi taipuisampi, sillä se vetää tänne enimmän osan polttopuistamme, eikä sitä edes syötetä ohrilla.»
»Kiitoksia vain, korkea-arvoinen isä, mutta tyydynpä kuitenkin mieluummin ensimmäiseen tarjoukseenne, sillä tuossahan Malchinia jo talutetaan portille. Gurthin hevonen saa kuljettaa rautapukuani, ja luottakaa muuten siihen, ettei Malchin, koska en aio panna liikaa painoa sen selkään, tule liioin kiusaamaan minun malttiani. Ja nyt hyvästi!»
Ivanhoe astui portaita alas joutuisammin ja helpommin kuin olisi luullut hänen haavansa sallivan. Hän hyppäsi sukkelasti juhdan selkään haluten päästä erilleen tunkeilevasta abotista, joka seurasi hänen kantapäillään niin joutuisasti kuin hänen ikänsä ja lihavuutensa sallivat, milloin kehuen Malchiniansa, milloin pyytäen ritaria sillä varovasti ratsastamaan.
»Se on siinä iässä, mikä on vaarallisin hevosille samoinkuin tyttösillekin», virkkoi vanhus nauraen omalle leikkipuheellensa, »se on viidentoista vanha.»
Mutta Ivanhoella oli muuta mielessä kuin huolet hevosen juoksusta; siksi hän ei paljon kuunnellutkaan abotin vakavia varoituksia eikä leikillisiä kokkapuheita. Hypättyään hevosen selkään ja käskettyänsä asemiehensä (sillä nimellä Gurth nyt täydellä oikeutuksella kunnioitti itseänsä) pysymään häntä aivan lähellä, hän lähti metsään samaa tietä, jota Musta ritari oli poistunut. Abotti jäi seisomaan luostarinsa portille, katselemaan jäljestä ja parkumaan: »Pyhä Maaria auttakoon! Ovatpa nuo sotaherrat tulisia ja tuittupäisiä! Ei olisi pitänyt antaa Malchinia hänen haltuunsa, sillä, kykenemätön kun olen luuvaloni tähden, olen aivan hukassa, jos Malchin jollakin tavalla vikaantuu. Mutta», lisäsi hän hiukan tuumittuansa, »enhän tosin säästäisi omia vaivaisia raajojanikaan, kun vanhan Englannin onni kerran on kysymyksessä, ja täytyypä siis Malchininkin tässä asiassa ottaa vastaan, mitä sattuu. Ja saattaahan tapahtua, että he näkevät hyväksi antaa meidän köyhälle majallemme runsaan palkkion — tai, kukapa tiesi, lähettävät tälle abotti-ukolle uuden tasajuoksuisen juhdan. Ja vaikk'eivät tekisikään sitä eikä tätä — kauankos ne suuret herrat muistavat meikäläisten apua — olen sittenkin iloinen siitä, kun olen tehnyt velvollisuuteni. Ja onhan pian aika kutsua veljet kokoon ruokasaliin aamiaiselle. — Ah, pelkäänpä pahoin, että he tottelevat iloisemmalla mielellä sitä käskyä kuin kirkonkellojen kutsua aamu- taikka iltamessuun.»
Näin puhellen Pyhän Botolfin luostarin abotti kömpi takaisin ruokasaliinsa nauttiaksensa pöydän päässä lipeäkalaa sekä olutta, joita par'aikaa tuotiin sisään munkkien aamiaista varten. Pöyhistellen ja ylvästellen hän istuutui paikalleen, ja monta hämärää sanaa hän pöydässä päästi suustansa: suurista ansioistaan ja runsaista palkinnoista, joita luostarin osaksi saattaisi tipahtaa. Toisessa tilaisuudessa nämä puheet olisivat herättäneet uteliaisuutta; mutta nyt, kun lipeäkala oli hyvin suolattu ja olut kylliksi väkevää, käyttivät munkit leukojansa liian hartaasti voidaksensa kunnolla käyttää korviansa. Ainoa luostariveljeksistä, jonka tiedetään olleen kiusauksessa aprikoida abotin salaperäisiä puheita, oli isä Diggory; hänellä näet oli kova hammastenkolotus, niin että hän syödessä voi käyttää vain toista leukapieltänsä.