»Miksi olet näin alla päin, pahoilla mielin, pappi veitikka?» kysyi Rikhard. »Pelkäätkö, että piispasi saa nyt kuulla, miten harras olet palvelemaan Jumalan Emoa ja Pyhää Dunstania? — Vielä vai, mies, ole huoleti! Rikhard, Englannin kuningas, ei kieli salaisuuksia, jotka saa kuulla viinipullon ääressä.»
»En, armollisin kuninkaani», vastasi erakko, »enpä piispan sauvaa niin pahasti pelkää kuin kuninkaan valtikkaa. Voipa kuitenkin, kun minun saastuttavan nyrkkini piti koskea Jumalan voiteleman majesteetin korvalliselle!»
»Hahaa!» nauroi Rikhard; »siltäkö puolelta tuuli nyt käy? Olinpa, totta puhuen, kokonaan unohtanut korvapuustisi, vaikka korvani soi siitä koko sen päivää. Mutta jos sinun antamasi korvapuusti olikin kelpo lajia, niin vetoanpa näiden hyvien miesten tuomioon, että se tuli täysin määrin maksetuksi — tai, jos arvelet velkaa vielä jääneen minun puolelleni ja tahdot ottaa vastaan toisen samanlaisen...»
»En suinkaan, en suinkaan», vastasi veli Tuck kiireisesti. »Olenpa saanut omani takaisin, vieläpä koron kanssa — ja minä toivon vain, että te, kuninkaallinen majesteetti, aina yhtä täydesti maksaisitte veikanne!»
»Jos ne saisin korvapuusteilla suoritetuksi», sanoi kuningas, »niin vähänpä syytä minun velkojillani silloin olisi valittaa rahastoni tyhjyyttä.»
»Mutta en kuitenkaan», sanoi munkki muuttaen jälleen kasvonsa teeskennellyn nöyriksi, »vielä tiedä, millä lihankidutuksella minun pitää sovittaa tuo jumalaton lyöntini!»
»Älä siitä puhu enää, veikkonen», vastasi kuningas. »Minä olen ottanut vastaan niin monta sivallusta muhamettilaisilta ja pakanoilta, että olisin aivan järjetön, jos riitelisin yhdestä korvapuustista, jonka niin pyhä mies kuin Copmanhurstin erakko on suonut minulle. Mutta, pyhä veljeni, luulisinpä kuitenkin parhaaksi sekä kirkolle että itsellesikin, jos hankkisin sinulle luvan riisua munkkikaapusi päältäsi ja ottaisin sinut henkivartijajoukkooni. Sitten saisit palvella minua samalla tavalla kuin tähän asti olet palvellut Pyhän Dunstanin alttaria.»
»Herra kuninkaani», vastasi munkki, »pyydän nöyrimmästi, ettette panisi pahaksi, vaikka en otakaan vastaan tarjoustanne. Ja luulenpa, että te helpostikin soisitte minulle anteeksi, jos vain tietäisitte, miten suuren vallan laiskuuden synti on saanut minussa. Pyhä Dunstan — olkoon hän meille armollinen! — seisoo koreasti seinäkomerossaan, vaikka minä joskus löisinkin messuni laimin pyydystäessäni lihavaa metsäkaurista. Olen joskus koko yökauden poissa kotoa, ties häntä millä asioilla —siitä ei Pyhä Dunstan koskaan suutu. Hän on hiljainen isäntä, — ja hyvänsävyinen isäntä, niinkuin puupölkky ainakin. Mutta jos minun tulisi olla henkivartijana herrani ja kuninkaani palveluksessa — suuri kunnia se tietysti olisi — niin, jos vähänkin poikkeaisin tänne leskeä lohduttamaan, tai tuonne metsäkaurista ampumaan, kohtapa kuuluisi kaikenlaista. 'Missä tuo pappi koira on?' soimaisi yksi. 'Eikö kukaan ole nähnyt sen vietävää Tuckia?' kiroilisi toinen. 'Tuo munkkikaapunsa hylännyt lurjus hävittää enemmän metsän otuksia kuin puoli maakuntaa', tiuskaisisi metsänvartija. 'Hän on heti jokaisen aran emokauriin jäljillä, mikä ilmaantuu vain valtakuntaani' haukkuisi toinen. Sanalla sanoen, armollinen kuninkaani, minä rukoilen, että sallitte minun pysyä samanlaisena kuin olin meidän ensi kerran tavatessamme. Tai jos tahtonette minulle osoittaa jotakin hyvyyttä, niin pyytäisin, että pitäisitte minua vain samana köyhänä erakkona, joka asuu Pyhän Dunstanin majassa Copmanhurstissa, ja joka kiitollisuudella ottaa vastaan pienimmänkin lahjan.»
»Kyllä ymmärrän», sanoi kuningas, »ja pitääpä siis tämän pyhän erakon saada lupa kuljeksia sinisaloilla ja ammuskella Wharncliffen metsässä, joka kuuluu minulle. Huomaa kuitenkin, että lupaan sinulle vain kolme kaurista joka vuosi. Mutta jollei niin tapahdu, vaan että sinä tämän lupauksen turvin tapat kolmekymmentä, niin en ole kristitty kuningas enkä tosi kuningas.»
»Olkaa huoleti, armollinen herra», vakuutti munkki, »kyllä minä Pyhän Dunstanin avulla keksin keinoja saattaakseni teidän hyväntahtoisen lahjanne satakertaisesti enentymään.»