»Oikein puhut, kunnon jousimies», virkkoi Rikhard. »Ja jos minulla olisi Ivanhoe toisella sivullani vakavia neuvojansa antamassa, vieläpä muotonsa ankaralla yksitotisuudella vahvistamassa niiden tärkeyttä, ja sinä olisit toisella sivullani koirankujeilla viekoittelemassa minua siihen, mitä pidät hyödyllisenä — niin olisi vapaa tahtoni sidottu ja kahlittu pahemmin kuin kenenkään muun kuninkaan koko kristikunnassa tai pakanoiden mailla. — Mutta lähdetään nyt, veikkoset, iloisin mielin Coningsburghiin, hopottelematta enää tämän asian vuoksi.»
Robin Hood ilmoitti lähettäneensä osan miehistänsä edeltä siihen suuntaan, minne matkalaisten tie nyt kulki. Tämä joukko oli varmasti keksivä ja heidän tietoonsa saattava jokaisen väijyvän vihollisparven. Tällä tavoin he saattoivat olla varmat siitä, että tie oli aivan esteetön; tai jos jotakin häiriötä oli, piti heidän saada sanoma vaarasta siksi hyvissä ajoin, että voivat peräytyä suuren jousimiesjoukon turviin, jonka kera Robin itse lupasi seurata jäljestä.
Tämä viisas ja hellä huolenpito Rikhardin turvallisuudesta liikutti hänen sydäntään ja poisti viimeisenkin vihastuksen oireen. Kuningas ojensi vielä kerran kätensä Robin Hoodille ja vakuutti hänelle täydellistä anteeksiantoa ja vastaistakin suosiota. Myös hän ilmoitti lujasti päättäneensä estää metsästyssääntöjen sekä muiden rasittavien lakien liiaksi rajua toimeenpanoa, joka oli pakottanut niin monta Englannin talonpoikaa metsäsisseiksi. Mutta Rikhardin ennenaikainen kuolema teki tyhjäksi hänen hyvät aikomuksensa uljasta sissipäällikköämme kohtaan; eikä metsästysvapautta saatu muuten kuin väkisin vastahakoiselta Juhana-kuninkaalta, joka peri jalomielisen veljensä kruunun. — Mitä muuten Robin Hoodin myöhäisempiin elämänvaiheisiin sekä väkivaltaiseen kuolemaan tulee, jonka petturi hänelle aiheutti, saa niistä yllinkyllin tietoa vanhoista lentolehdistä, joita aikoinaan myytiin huokeaan hintaan, nimittäin puoleen pennyyn, mutta joista nykyjään ollaan halukkaat maksamaan täysi paino kultaa.
Sissipäällikön vakuutus matkan turvallisuudesta kävi hyvin toteen, ja kuningas, jota Ivanhoe, Gurth sekä Wamba seurasivat, saapui enemmittä esteittä Coningsburghin linnan läheisyyteen, ennenkuin aurinko oli vielä mennyt mailleen. Harva seutu koko Englannissa on kauniimpi ja ihastuttavampi kuin tämän vanhan saksilaislinnan ympäristö. Tasakulkuinen, hiljainen Don-joki juoksee siinä keskellä kaikille haaroille kohoavaa maisemaa, missä viljelysmaat ja metsät ihanasti vaihtelevat. Ja eräällä jokitörmällä kohoaa mainittu vanha rakennus vallien ja kaivantojen turvaamana. Se oli, kuten sen saksilainen nimi todistaa, ennen valloitusta ollut Englannin muinaisten kuningasten asuntona. Ulkovallit olivat luultavasti vasta normannilaisajalta, mutta sisempi linna on ilmeisesti sangen vanha. Päärakennus sijaitsee kunnaan laella eräällä sisäpihan kulmalla. Sen seinät ovat erinomaisen paksut, ja niiden ulkopuolisena tukena tai suojana on kuusi äärettömän suurta kivipatsasta, jotka kohoavat tornin kupeita myöten ylös, ikäänkuin sen vahvistimina tai kannattimina. Nämä paksut patsaat ovat juureltaan ja koko matkan ylöspäinkin lävitsensä kivestä, mutta huippupuolelta ontot ja päättyvät pieniin tornin tapaisiin, jotka ovat päätornin yhteydessä. Kaukaa katsellessa tämä summattoman suuri linna eriskummallisine lisärakennuksineen tarjoo yhtä paljon mielenkiintoista kaunisten seutujen ihailijalle kuin sen sisusta muinaistutkijalle, jonka mietteet se palauttaa hamaan Heptarkian[37] aikoihin. Erästä linnan läheisyydessä olevaa kumpua sanotaan kuuluisan Hengistin hautakammioksi, ja kirkkotarhassakin on useita ikivanhoja, merkillisiä hautakiviä.
Kun Rikhard Leijonamieli seuralaisineen läheni tätä koristelematonta, mutta majesteetillista rakennusta, ei se vielä ollut varustettu ulkomuurilla. Saksilainen rakentaja oli pannut kaiken taitonsa itse linnarakennuksen vahvistamiseen, ja ainoana ulkovarustuksena oli vain kehno aitaus.
Tornin huipusta liehuva suuri musta lippu ilmaisi, että isäntävainajan hautajaisia par'aikaa vietettiin. Lipussa ei näkynyt mitään kuvaa, joka olisi tehnyt selvää vainajan suvusta tai säädystä. Vaakunat olivat siihen aikaan normannilaisenkin ritariston keskuudessa outoja, vastakeksittyjä koristeita, eivätkä saksilaiset olleet niitä vielä lainkaan ottaneet käytäntöön. Portin yläpuolella liehui kuitenkin toinenkin lippu, johon oli taidottomasti kuvattu valkea hevonen; tämä Hengistin ja hänen sotakumppaninsa vanhastaan tuttu lippukuva ilmaisi vainajan kansallisuuden sekä kuninkaallisen sukuperän.
Ylt'ympäri linnaa oli liikettä ja hälinää. Tällaisissa hautajaispidoissa oli näet tapana osoittaa vieraanvaraisuutta anteliaasti ja valikoimatta ei ainoastaan vainajan läheisemmille ja kaukaisimmille sukulaisille, vaan myös kaikille ohikulkijoillekin. Athelstan vainajan rikkaus ja korkea suku oli syynä siihen, että tätä tapaa nyt noudatettiin täysin määrin.
Suurin joukoin nähtiin siis vieraita astuvan ylös tai alas linnamäkeä; ja kun kuningas seuralaisinensa ratsasti hakulin avonaisesta ja vartijattomasta portista sisään, saivat he kartanolla nähdä näyn, josta ei juuri helpolla olisi voinut arvata syytä tähän kokoukseen. Eräässä kohden kokit paistoivat kokonaisia härkiä ja lihavia lampaita; toisessa iskettiin tappia oluttynnyreistä, joita jokaisen janoavaisen oli lupa tyhjentää. Kaikennäköistä kansaa istui siellä eri ryhmissä, ahmien ruokia ja kaataen kurkkuunsa juomia, joita heille oli annettu. Ryysyinen saksilainen orja sammutti puolenvuotisen janonsa ja nälkänsä muiston yhdenpäiväisellä ylensyömisellä ja ylenjuomisella. Paremmin ravittu porvari söi palaansa hitaammin maistellen ja tarkasti tutkistellen, miten paljon maltaita oluessa mahtoi olla ja miten panijan taito oli onnistunut. Muutamia harvoja köyhiä normannilaisherrojakin oli saapuvilla. Nämä oli helppo erottaa sileäksi ajetuista leukapäistään ja lyhyistä nutuistansa; se tunnusmerkki heille myös oli ominainen, että he seurustelivat aina vain keskenänsä, katsellen halveksivasti koko juhlaa, vaikka eivät pitäneetkään liian alentavana arvolleen ottaa runsaan osansa tarjona olevista herkuista. Kerjäläisiä tietysti liikkui tusinoittain sekä myös kierteleviä, Palestiinasta palanneita sotureita (sellaisia he ainakin itse sanoivat olevansa), laukkukauppiaita, jotka näyttelivät tavaroitaan, kuljeksivia käsityöläisiä, jotka kyselivät työtä, vaeltavia toivioretkeläisiä ja metsäpappeja, saksilaisia ministrelejä ja walesilaisia bardeja (runoseppiä), jotka viimeksimainitut kaikki mutisivat rukouksia tai näppäilivät harppujaan, viulujaan ja kitaroitaan, niin että korvat olivat haljeta. Mikä heistä kiitteli surullisin ylistysvirsin Athelstanin avuja; mikä lauloi hänen suvustaan, luetellen vainajan suurisukuisten esi-isien raakoja ja vaikeasti lausuttavia nimiä. Eipä ollut temppujentekijöistäkään ja silmänkääntäjistä puutetta; hautajaispitoja ei näet tähän aikaan pidetty sopimattomina tilaisuuksina heidän taitonsa harjoittamiseen. Saksilaiset tavat tässä suhteessa olivat yhtä luonnonperäiset kuin sivistymättömätkin. Jos surevaista janotti, piti olla juotavaa tarjona — jos hänen oli nälkä, piti olla ruokaa — jos suru rupesi liiaksi painamaan ja synkistyttämään sydäntä, piti olla huvitusta tai ainakin mielenlievitystä. Eikä hautajaisjoukko ollutkaan käyttämättä noita lohdutusneuvoja. Vain silloin tällöin, kun heidän mieleensä ikäänkuin äkkiä juolahti, mikä syy heidät oli paikalle kerännyt, miehet kaikki huoahtivat yhteen ääneen ja naiset, joita myös oli koko joukko läsnä, koroittivat äänensä ja parahtivat tuskasta.
Tällaiselta näytti elämä Coningsburghin linnanpihalla, kun Rikhard seuralaisineen astui sisään. Alhaisemmista vieraista, joita yhä laumoittain virtaili sisään ja ulos, ei seneshali eli hovimestari viitsinyt pitää paljon huolta, ei ainakaan enempää kuin järjestyksen ylläpito vaati. Mutta kuninkaan ja Ivanhoen arvokas ulkomuoto kiinnitti hänen huomiotansa, varsinkin kun jälkimmäisen kasvot tuntuivat hänestä tutuilta. Sitäpaitsi kahden ritarin tulo (heidän säätynsä näkyi puvuista) oli harvinainen tapaus saksilaisissa pidoissa, joten sitä täytyi pitää suurena kunnianosoituksena sekä vainajalle että hänen perheelleen. Sentähden mainittu ylpeä virkamies, mustassa puvussaan ja valkea keppi kädessä, raivasi tietä kirjavan vierasjoukon läpi ja saattoi Rikhardin sekä Ivanhoen linnantornin ovelle. Gurth ja Wamba tapasivat heti tuttavia pihalla; he eivät tohtineet pyrkiä sisemmäksi, ennenkuin heitä erityisesti käskettäisiin.