Tämä näky löi läsnäolijat kauhulla ja hämmästyksellä. Cedrik peräytyi taaksepäin, niin pitkälle kuin seinä salli. Nojautuen siihen, kuten mies, joka ei omin voimin jaksa pystyssä pysyä, hän tuijotti ystävänsä haamuun liikkumattomiksi jäykistynein silmin ja suu ammollaan. Ivanhoe risti silmänsä lukien rukouksia saksin, latinan ja normannilaisranskan kielellä, mikä milloinkin juolahti hänen muistiinsa. Ja Rikhard puolestansa väliin siunasi »Benedicite», väliin kirosi: »Mort de ma vie!»
Sillä välin alkoi alakerroksesta kuulua hirveätä melua. Muutamat huusivat: »Ottakaa kiinni nuo munkkipetturit!» — Toiset: »Viskatkaa heidät vankityrmään!» Vielä toiset: »Alas torninharjalta mokomat!»
»Herran Jumalan nimeen!» sanoi Cedrik puhutellen ystävävainajansa haamua, »jos olet kuolevainen ihminen, niin puhu! — Tai jos henki lienet, niin virka meille, miksi jälleen ilmestyt meille, ja voinko minä jotakin tehdä, jotta saisit haudassa rauhan. Oletko elävä tai kuollut, jalo Athelstan, niin puhu Cedrikille!»
»Sen tahdon tehdä», virkkoi haamu vakavasti, »kunhan olen saanut hiukan hengittää ja te suotte minulle vähän aikaa. — Eläväkö, kysyt sinä? Olen minä maar niin elävä kuin ihminen voi olla, joka on kolme vuorokautta —tuntuivathan ne kolmen iankaikkisuuden pituisilta! — elänyt leivällä ja vedellä — niin juuri, ainoastaan leivällä ja vedellä, isä Cedrik! Sen ravitsevampaa ruokaa, vannon taivaan ja kaikkien pyhien miesten kautta, ei ole mennyt kurkustani alas kolmeen iänikuiseen vuorokauteen, ja oikein on Jumalan ihme, että seison tässä omilla jaloillani sitä kertomassa.»
»Kuinka, jalo Athelstan», sanoi Musta ritari, »itsehän minä näin teidän kaatuvan tuon julman temppeliherran iskettyä teihin Torquilstonen rynnäkön lopulla ja luulin, niinkuin myös Wamba kertoi, että teidän kallonne oli halkaistu hampaita myöten.»
»Siinä luulitte väärin, herra ritari», vastasi Athelstan, »ja Wamba kertoi valheen. Hampaani ovat kaikki paikoillaan, sen saa illallisruokani kohta kokea. Tästä en kuitenkaan kiitä temppeliherraa, jonka miekka vain kääntyi ja löi minua lappeellaan; kelpo nuijani, jolla torjuin vastaan, käänsi aseen toisaalle. Jos minulla olisi ollut teräslakkini päässä, niin enpä olisi välittänyt koko iskusta hituistakaan, vaan olisin antanut hänelle semmoisen vastaläimäyksen, että hän olisi unohtanut pakonsa. Mutta niinhän kävi, että minä mätkähdin maahan loukkautuen tosin, mutta en haavoittuneena. Kumpaiseltakin puolelta kaatui miehiä kuoliaina päälleni, niin etten vironnut henkiin, ennenkuin huomasin makaavani ruumisarkussa, jonka kansi onneksi oli auki, Pyhän Edmundin luostarin kirkon alttarin edessä. Minua aivastutti usean kerran, — minä huoahdin, heräsin ja olisin noussut istumaan. Mutta melua kuultuaan luostarin abotti ja lukkari kiiruhtivat luokseni pelästyneinä ja epäilemättä hämmästyneinä; heistä ei kaiketi ollut lainkaan hauska nähdä sitä miestä elävänä, jonka perinnön he olivat jo toivoneet saavansa korjata haltuunsa. Minä käskin viiniä — sitä tuotiin, mutta mahtoi siinä olla nukutuslääkettä seassa, sillä nukahdin vielä sikeämpään uneen kuin ennen enkä herännyt moneen aikaan. Viimeinpä huomasin käsivarteni olevan kapaloissa ja jalkani niin kovasti yhteen sidottuna, että sitä muistellessakin vielä niveleitä kivistää. Huoneessa oli pilkkopimeä — se oli luultavasti luostarin vankihuone — umpinaisesta, homeisen kosteasta ilmasta päätin, että sitä käytetään myös hautauspaikkana. Kummallisia ajatuksia pyöri päässäni, kun ajattelin, mihin olin joutunut. Vingahtipa viimein ovi ja kaksi ilkeätä munkkirahjusta astui sisään. He tahtoivat uskotella minulle, että olin muka kiirastulessa; mutta tunsinhan minä abotin turpean, läähättävän äänen. — Pyhä Jeremias! puhuipa hän nyt toisella tavalla kuin minun pöydässäni pyytäessään vielä palasen siankinkkua. Olihan se kapinen koira mässännyt minun luonani joulusta aina loppiaiseen asti!»
»Malttakaa mielenne, jalo Athelstan», virkkoi kuningas, »vetäkää henkeä — kertokaa juttuanne hitaasti. Onhan tätä seikkailua yhtä huvittava kuulla kuin runosepän tarinaa.»
»Mutta mitä kumman huvittavaa, Bromeholman ristin nimessä, tässä jutussa saattaisi ollakaan?» ihmetteli Athelstan. »Palasen ohraleipää ja ruukullisen vettä, — siinä kaikki, mitä nuo kitsaat konnat, joita isäni ja minä olimme rikastuttaneet, toivat minulle. Sitä ennen olivat siankinkun sirut ja ohrakapat, joita he petkuttivat köyhiltä orjilta sekä palkkalaisilta rukoustensa palkaksi, olleet heidän parhaita herkkujaan. Noita häijyjä, kiittämättömiä kyykäärmeitä! — antaapa vain ohraleipää ja ojavettä semmoiselle hyväntekijälle kuin minä olin ollut heitä kohtaan! Minä savustan heidät ulos luolastaan, vaikkapa sen johdosta joutuisinkin kirkonkiroukseen!»
»Mutta virkapas, Pyhän Neitsyen nimessä, jalo Athelstan», sanoi Cedrik tarttuen ystävänsä käteen, »kuinka sitten pelastuit tuosta uhkaavasta vaarasta? Heltyikö heidän sydämensä?»