»Heltyikö heidän sydämensä!» kertasi Athelstan. »Sulaako kallio päivänpaisteessa? Siellä olisin vielä nytkin, jollei jokin äkkiarvaamaton aihe — nyt huomaan, että se oli heidän juhlallinen lähtönsä minun hautajaispitoihini, vaikka he hyvin tiesivät, millä tapaa ja missä minä olin elävältä haudattuna — olisi kutsunut koko sitä vaapsahaisparvea ulos pesästä. Minä kuulin heidän suristelevan kuolinvirsiänsä, mutta vähänpä tiesin, että samat veijarit, jotka näännyttivät ruumistani nälällä, veisasivat niitä juuri muka minun sieluni pelastukseksi. He lähtivät tiehensä, ja kauan aikaa sain odottaa ruokaani — eipä kumma, sillä olihan rammalla lukkarilla liian paljon huolta oman maarunsa täyttämisestä, jotta olisi joutanut minua muistamaan. Tulipa hän kuitenkin lopulta horjuvin askelin ja kovasti löyhkäten viinalta ja ryydeiltä. Hyvä ruoka oli pehmittänyt hänen sydämensä, niin että hän entisen vanginruoan sijasta toi minulle nyt piirakankannikan sekä pullollisen viiniä. Minä söin ja join ja sain uutta voimaa; ja hyväksi onnekseni lukkari, joka oli kovin pöpperössä toimittaaksensa kelvollisesti vanginvartijan virkaa, työnsi salvan reiän ohitse, niin että ovi jäi raolleen. Valo, ruoka ja viini panivat neuvokkuuteni liikkeelle. Rengas, johon kahleeni olivat kiinnitetyt, oli ruostunut pahemmin kuin mitä minä tai tuo häijy abotti osasimme aavistaa. Eihän rautakaan voi kestää sen helvetin vankiluolan kosteutta.»
»Huoahtakaa vähän, jalo Athelstan», sanoi Rikhard, »ja haukatkaa jotakin virkistykseksenne, ennenkuin jatkatte näin hirvittävää kertomusta.»
»Haukatako!» matki Athelstan. »Olenhan minä jo haukannut viisi kertaa tänäpäivänä — vaan eipä sentään sirunen tuosta lihavasta siankinkusta olisi liikaa. Ja olkaa te myös hyvä, herra ritari, ja tyhjentäkää kanssani lasillinen viiniä.»
Vaikka vieraat yhä vielä olivat ällistyksissä, ottivat he ryypyn kuolleista nousseen isäntänsä terveydeksi, ja tämä jatkoi sitten kertomustaan. Nytpä hänellä olikin paljon useampia kuulijoita kuin alussa. Sillä annettuansa muutamia tarpeellisia käskyjä linnan järjestyksestä oli Edith-rouva tullut eloon kirvoitetun poikansa jäljestä vieraskamariin, ja hänen kanssaan oli seurannut niin monta vierasta, sekä miehiä että naisia, kuin vain tunkeutumalla saattoi päästä sisään. Toiset, ulos portaille jääneet, ymmärsivät väärin, mitä kuulivat, ja kertoivat sen vielä paljon enemmän väärennettynä alempana seisoville, jotka viimein toistivat jutun pihalle kokoontuneelle kansalle muodossa, mikä ei enää vähimmässäkään määrässä muistuttanut tositapausta. Mutta tähän tapaan jatkoi Athelstan kertomusta pelastuksestaan:
»Kun näin, että olin päässyt irti renkaasta, kömmin portaita myöten ylös, niin hyvin kuin kahleilla raskautettu ja nälällä näännytetty mies-parka kykenee. Pitkällisen koperoimisen jälkeen iloisen laulun ääni viimein opasti minut erääseen kamariin, missä arvoisa lukkari — älkää pahaksi panko! — vietti oikeata pirunmessua isomahaisen ja rotevan munkin kanssa, joka oli paljoa enemmän rosvon kuin pyhän miehen näköinen. Minä ryntäsin äkkiä heidän kimppuunsa, ja hikiliinojeni näky sekä kahleitteni kolina mahtoivat aiheuttaa sen, että näytin pikemmin toisen kuin tämän maailman asukkaalta. Molemmat ällistyivät; mutta kun minä nyrkilläni olin iskenyt lukkarin maahan, niin toinen lurjus, hänen viinaveikkonsa, yritti sivaltaa minua paksulla nuijasauvalla.»
»Se oli varmasti veli Tuck, siitä voisin lyödä vetoa vaikka kreivin lunnasrahoista», sanoi Rikhard katsahtaen Ivanhoeen.
»Yhtä hyvin hän saattoi olla vaikka ilmiperkele, ja se hän lienee ollutkin», äyskähti Athelstan. »Hyväksi onnekseni hänen lyöntinsä ei sattunut; ja kun tulin lähemmäksi ruvetakseni painisille, hän jo pötkikin käpälämäkeen, minkä ennätti. Minä päästin viipymättä omat jalkani vapaiksi kahleavaimella, jonka löysin avainreksusta lukkarin vyöltä. Tekipä minun ensin mieli lyödä sen lurjuksen aivot mäsäksi hänen omalla avainkimpullaan, mutta kiitollisuus piirakankannikasta sekä viinipullosta, jotka se konna oli tuonut minulle vankeuteeni, hellytti sydämeni. Annoin siis hänelle vain muutamia kelpo potkuja ja jätin hänet virumaan lattialle; sitten pistin taskuuni vähän paistia sekä nahkaleiliin viiniä, joista herkuista nuo pyhät veljet olivat nautiskelleet, menin talliin ja löysin erikoisesta hinkalosta oman parhaan hevoseni, joka epäilemättä oli pantu syrjään hurskaan isän abotin tarpeeksi. Tuosta ajaa karautin tännepäin niin joutuisaan kuin juhtani vain jaksoi juosta — ja minne ikänä tulin, siellä kaikki ihmiset pakenivat tieltäni. He luulivat minua kummitukseksi, ja luulivatpa sitä paremmalla syyllä, kun olin vetänyt hikiliinan kasvojeni yli, jottei minua tunnettaisi. Enpä olisi päässytkään omaan linnaani sisään, jollei minun olisi luultu kuuluvan silmänkääntäjän seuraan, joka linnanpihalla huvittaa kansaa, niin ettei luulisikaan heidän olevan viettämässä isäntänsä hautajaisia. Niinpä siis ruokaeversti arveli minua joksikin miekkoseksi, joka oli tämmöisessä puvussa tullut auttamaan hulivilin narrintemppuja, ja sillä tavoin pääsin sisään. Sitten ilmoitin asian äidilleni ja haukkasin kiireesti vähän palaa, ennenkuin tulin sinua hakemaan, jalo ystäväni.»
»Ja nyt olet löytänyt minut», lausui Cedrik, »valmiina ryhtymään uudestaan uljaisiin, kunniaa ja vapautta tuottaviin hankkeisiimme. Vakuutan sinulle, ettei mikään aamu sen paremmin kuin huominen sovellu jalon saksilaiskansan kahleiden katkomiseksi.»
»Älä puhu nyt kenenkään kahleiden katkomisesta», vastasi Athelstan; »hyvä sekin, kun itse olen päässyt niistä vapaaksi. Enemmän palaa mieleni tuota abotti-konnaa rankaisemaan. Hänet minä hirtän tämän Coningsburghin linnan huippuun messupaitoineen ja alttarivaatteineen. Ja jos sinne johtavat portaat ovat liian ahtaat, niin ettei hänen ruhonsa pääse läpi, minä hinautan hänet ulkoa päin ylös.»
»Mutta, rakas poikani», sanoi Edith, »muista toki hänen pyhää virkaansa.»