Niin synnit raskauttakoot Mowbrayn rintaa,
ett' orhin vaahtoavan selkä taittuu
ja ratsastaja suin päin syöksyy maahan.
Rikhard II.
Kertomuksemme palaa nyt jälleen Templestowen linnan edustalle hetkellä, jolloin veristä arpaa oli heitettävä Rebekan elämästä ja kuolemasta. Vilkasta touhua ja liikettä siellä vilisi, ikäänkuin kaikki lähiseudun asukkaat olisivat virranneet kokoon kyläkirkon vihkiäisiin tai muuhun maalaisjuhlaan. Mutta eihän harras halu joutua verta ja surmaa katsomaan ollut yksistään noille muinaisille pimeille ajoille ominaista, vaikka silloin tosin alinomaiset gladiaattorileikit, kaksintaistelut sekä turnajaiset olivat enemmän totuttaneet ihmisiä näkemään, kuinka urhoolliset miehet menettivät henkensä toistensa kädestä. Ainahan touhuaa äärettömiä katselijajoukkoja meidänkin aikanamme, vaikka tavat ovatkin sivistyneet, jokaiseen mestaustilaisuuteen, nyrkkitaisteluun, kapinaan tai hallitusmuodon perinjuurista muuttamista vaativaan kokoukseen. Itse asia ei heihin koske juuri lainkaan, he tahtovat vain nähdä miten käy.
Sangen suuri kansanjoukko oli siis koolla Templestowen preceptorio-kartanon edustalla, haluten nähdä juhlasaaton lähtevän portista. Vielä enemmän oli joukkoa asettunut turnaustantereen ympärille. Tämä oli aidattu kappale tasaista maata kartanon lähellä, joka oli huolellisesti tasoitettu sotaisten munkkien aseharjoituksia varten. Se täytti pienen, tasavietteisen kunnaan laen, oli ympäröity vahvalla aitauksella ja niiden sisäpuolta kiertävillä katselijalavoilla, sillä temppeliherrat sallivat mielellään ihmisten ihailla heidän taitoansa ritarillisissa harjoituksissa.
Tätä tilaisuutta varten oli tantereen itäiselle reunalle pystytetty valtaistuin suurmestaria varten, ja sen ympärillä olivat ritariston preceptorien sekä ritarien kunniasijat. Niiden yläpuolella liehui pyhä lippu, Beau-séant, joka oli temppeliherroille samalla kertaa sotaviirinä ja taisteluhuutona.
Tantereen vastakkaiselle sivulle oli halkokasa pinottu syvälle maahan kiinnitetyn patsaan ympärille siten, että siihen oli jätetty aukko, josta poltettavaksi tuomittu voitiin tuoda surmapiirin sisään; siellä hänet oli kiinnitettävä patsaaseen kahleilla, jotka riippuivat valmiina. Tämän surmalaitoksen vieressä seisoi neljä mustaa orjaa, joiden afrikkalainen ihonväri ja kasvojen muoto suuresti peloitti kansaa; heitä ällisteltiin, ikäänkuin he olisivat olleet pahoja henkiä, jotka par'aikaa puuhasivat helvetillisessä työssänsä. Nämä miehet eivät muulloin liikahtaneet paitsi kun yksi heistä, joka näytti heidän päälliköltään, käski toisia latomaan uudella ja paremmalla tavalla varalla olevat polttopuut. Sanalla sanoen, he eivät näyttäneet huomaavankaan katselijajoukkojen läsnäoloa eikä mitään muuta, paitsi mikä kuului heidän julmaan virkaansa. Kun he puhelivat keskenään, aukenivat heidän paksut huulensa ja suuret, valkeat hampaat pistivät esiin, ikäänkuin he olisivat irvistelleet ilosta tuota toivottua hirveätä tapausta ajatellessaan. Ja talonpojat töllistelivät heitä voimatta uskoa muuta, kuin että nämä olivat niitä pahoja henkiä, joiden parissa noita oli seurustellut, ja jotka nyt, kun heidän palvelusaikansa oli loppunut, olivat valmiit korjaamaan hänet sieluineen ruumiineen. Talonpojat kuiskuttelivat keskenään kerraten kaikkia niitä pahoja tekoja, joita perkele muka oli toimittanut tällä metelisellä, onnettomalla ajalla, — ja näissä puheissa sai sarvipää tietysti enemmänkin syytä osaksensa kuin oikeudenmukaisesti hänelle olisi ollut tuleva.
»Ettekö ole kuullut, Dennet-vaari», virkkoi eräs talonpoika naapurilleen, »että perkele on käynyt ilmielävänä perimässä korkeasukuisen saksilaisen thanen, Coningsburghin Athelstanen?»
»Olen maar, mutta täytyipä sen tuoda hänet takaisin, kiitos Jumalan ja Pyhän Dunstanin.»
»Mitä puhetta tuo on?» kysyi reipas nuori mies, joka oli pukeutunut vihreään, kullalla kirjottuun nuttuun ja jonka kantapäillä seurasi harteva poika kantaen selässään harppua, isäntänsä tunnusmerkkiä. Tämä ministreli ei näyttänyt olevan halpaa sukua; sitä todisti hänen rikkaasti kirjaeltu nuttunsa ja lisäksi vielä hänen kaulassaan riippuvat hopeavitjat, joihin hänen viritysavaimensa oli kiinnitetty. Oikean käsivarren hihassa oli hopealaatta, johon ei, kuten muuten tapana oli, ollut piirrettynä sen paronin vaakunaa, jonka huonekuntaan ministreli kuului, vaan ainoastaan sana Sherwood. — »Mitä te tällä puheella tarkoitatte?» kysyi iloinen ministreli sekaantuen talonpoikien puheeseen. »Minä tulin tänne hakemaan runon aihetta ja, Pyhä Neitsyt auttakoon, enpä surisi vaikka saisin kaksikin.»
»Se on ilmeinen tosi», virkkoi vanhempi talonpoika, »että kun Athelstan oli ollut neljä viikkoa haudassaan...»