»Pilkkaa vain, jos tahdot», sanoi munkki; »mutta jos saat minut laulamaan semmoista laulua, niin vieköön minut ensimmäinen paras haamu tai piru päinpäätimysten! Ei, ei — minä tein silloin heti päätöksen, että käyn uskoni vahvistukseksi katsomaan jotakin jumalista tekoa, kuten esimerkiksi noidan polttamista, jumalantuomiota kaksintaistelun avulla tai muuta semmoista, ja sentähden olen nyt tässä.»
Heidän tähän tapaan vielä jutellessaan alkoi kuulua ison kellon kumahtelua Templestowen P. Mikaelin kirkosta, keskellä pientä kylää seisovasta jalotyylisestä rakennuksesta. Harvakseen kumahtelevat lyönnit täyttivät tienoon synkeällä kuolemaa ennustavalla malmiäänellään. Kaikkien katseet kääntyivät nyt preceptorio-kartanolle päin odotellen suurmestarin, ritariston taistelijan ja syyllisen saapumista.
Viimeinkin laskusilta painui alas, portit aukenivat ja linnasta ratsasti esiin ritari, joka kantoi veljeskunnan suurta lippua; hänen edellään kulki kuusi torvensoittajaa, hänen jäljessään preceptorit, ja niiden perästä suurmestari hevosella, jonka asu oli aivan koristamaton. Sitten tuli Brian de Bois-Guilbert, kiireestä kantapäihin loistavissa rautavaruksissa, mutta peitsettä, miekatta ja kilvettä, joita kaksi hänen asemiestään kantoi. Hänen kasvonsa, joita pitkä, päähineestä alaspäin valuva sulka osaksi peitti, ilmaisivat suurta hämminkiä; ylpeys ja epäröinti näyttivät hänessä taistelevan keskenään. Hän oli kalmankalpea, ikäänkuin ei olisi moneen yöhön saanut unta; mutta sittenkin hän hallitsi tulista ratsuansa sillä tavanmukaisella notkeudella ja taidolla, mikä oli ominaista temppeliritariston parhaille peitsimiehille. Ensi silmäyksellä hänen ulkomuotonsa oli jalo ja majesteetillinen; mutta ken tarkemmin sitä tarkkaili, näki hänen synkässä muodossaan jotakin, josta mieluimmin käänsi pois katseensa.
Bois-Guilbertin toisella sivulla ratsasti Konrad de Mont-Fitchet, toisella Albert de Malvoisin toimien taistelijaritarin todistajina; molemmat olivat veljeskuntansa rauhanaikaisessa puvussa, valkeassa viitassa. Heidän perässään tuli muita temppeliritareita sekä mustaan verhottuja asemiehiä ja kantapoikia pitkä sarja, — nuorukaisia, jotka toivoivat vasta pääsevänsä temppeliritareiksi. Sitten seurasi vartijajoukko samoin mustissaan; heidän pystyssä kannettujen keihäittensä välistä näkyi noituudesta syytetyn valkoinen hahmo kulkevan hitain mutta vakavin askelin kuolemanpaikkaansa kohti. Kaikki koristukset oli häneltä riisuttu koska pelättiin, että niissä ehkä voisi piillä jotakin sitä taikavoimaa, jota saatanan luultiin lahjoittavan uhreillensa ja jolla muka saattoi estää tunnustusta kidutuksistakin huolimatta. Pitkä karkea, valkea piikkoinen hame oli puettu Rebekan ylle hänen itämaisen pukunsa sijaan. Mutta hänen ulkomuodostaan kuvastui niin jaloa pelottomuutta ja samalla alistumista Jumalan tahtoon, että hänen näkemisensä tämmöisessäkin asussa, jonka ainoana koristuksena olivat pitkät, mustat hiuspalmikot, itketti jokaista silmää. Kovasydämisinkin uskonkiivastelija suri sitä kovaa onnea, että niin ihana olento oli antautunut vihan aiheuttajaksi ja pahan hengen palkatuksi palvelijaksi.
Uhrin jäljestä seurasi vielä koko joukko preceptorio-kartanon alustalaisia, kaikki astuen parhaassa järjestyksessä käsivarret ristissä rinnalla ja silmät maahan luotuina.
Tämä hidas saattue kulki sitä tasaista rinnettä myöten ylös, jonka laelle turnaustanner oli laitettu. He astuivat aitauksen sisäpuolelle, marssivat kerran ympäri oikealta vasemmalle ja seisahtuivat sitten. Hetken aikaa kesti nyt hälinää, kun suurmestari ja kaikki hänen seuralaisensa lukuunottamatta taistelijaritaria todistajineen laskeutuivat maahan ratsujensa selästä. Asemiehet, jotka olivat sitä varten kiiruhtaneet paikalle, veivät heti hevoset pois aitauksesta.
Onneton Rebekka saatettiin sille istuimelle, joka oli halkokasan vieressä. Kun hän ensi kerran katsahti tuohon hirvittävään paikkaan, missä hänelle oli valmistettu sydäntä kauhistava ja ruumista kiduttava kuolema, vavahti hän ja sulki silmänsä. Luultavasti hän rukoili hiljaa itsekseen, sillä hänen huultensa nähtiin liikkuvan, vaikka ei kuulunut ainoatakaan sanaa. Hetken kuluttua hän jälleen avasi silmänsä, katsoi kiinteästi halkokasaan, ikäänkuin totuttautuaksensa siihen ja sitten käänsi hitaasti ja teeskentelemättä päänsä toisaalle.
Sillä välin oli suurmestari käynyt istumaan arvosijalleen. Ja kun myös ritarit, kukin arvonsa mukaan, olivat asettuneet istuimilleen, mitkä suurmestarin rinnalle, mitkä taemmaksi, ilmoitti kova ja pitkä torven toitotus oikeudenistunnon alkavan. Sitten astui Malvoisin taistelijaritarin todistajana esiin ja laski juutalaistytön sormikkaan, joka oli taisteluvaatimuksen panttina, maahan suurmestarin jalkojen juureen.
»Urhokas herra ja arvoisa isä», sanoi hän, »tässä seisoo kunnon ritari Brian de Bois-Guilbert, temppeliritariston preceptori, joka otettuansa vastaan taistelupantin, jonka nyt lasken teidän jalkojenne juureen, on sitoutunut tämänpäiväisessä taistelussa täyttämään velvollisuutensa todistaaksensa siten, että juutalaistyttö Rebekka on täydellä syyllä ansainnut tuomion, jonka kaikkein pyhimmän Siionintemppelin ritariston neuvottelukokous on hänestä langettanut, tuomiten hänet noidan tavalla kuolemaan; — tässä, sanon minä, hän seisoo valmiina ritarillisesti ja rehellisesti taistelemaan sitä taistelua, jos niin on teidän korkea ja pyhä tahtonne.»
»Onko hän jo valallansa vannonut», kysyi suurmestari, »että tämä hänen asiansa on oikea ja rehellinen? Tuokaa esiin ristiinnaulitun kuva ja kirja Te igitur.»