»Herrani ja korkea-arvoinen isäni», vastasi Malvoisin kiireesti, »meidän veljemme on jo kunnon ritarin Konrad de Mont-Fitchetin edessä vannomallaan valalla vahvistanut kanteensa totuuden. Muuta valaa ei häneltä sovikaan vaatia katsoen siihen, että hänen vastapuolensa on uskoton, jota ei voi valalle päästää.»
Tätä selitystä pidettiin riittävänä Albertin suureksi iloksi. Sillä tämä kavala ritari oli ennakolta arvannut, miten vaikeata milteipä mahdotonta olisi saada Bois-Guilbert vannomaan tämmöistä valaa koko kansan edessä; ja siitä syystä hän oli keksinyt tämän verukkeen, jolla kiusallisesta valanteosta vältyttiin.
Hyväksyen Albert Malvoisinin selityksen suurmestari käski airueen astua esille ja toimittaa virkaansa. Torvet nyt jälleen törähtivät ja airut julisti korkealla äänellä: »Kuulkaa, kuulkaa, kuulkaa! — Tässä seisoo kunnon ritari, herra Brian de Bois-Guilbert, tarjoutuen taistelemaan ketä vapaasukuista ritaria vastaan tahansa, joka tahtoo ottaa päällensä juutalaistytölle Rebekalle suodun ja sallitun oikeuden puolustaa itseänsä sijaistaistelijan kautta siitä laillisesta syystä, että hänen oma ruumiinsa ei kykene taisteluun. Ja tämmöiselle puolustajalle meidän korkea-arvoinen ja urhoollinen suurmestarimme, joka on täällä läsnä, suo avonaisen tantereen, päivänpaisteen ja tuulen tasaisen jaon sekä kaiken muun, mikä rehelliseen taisteluun kuuluu.» — Torvet törähtivät jälleen, ja sitten seurasi pitkällinen, aivan äänetön hiljaisuus.
»Eipä syytetylle näy ilmaantuvan ketään puolustajaksi», lausui suurmestari. »Mene, airut, ja kysy häneltä, odottaako hän ketään, joka tulisi hänen puolestaan taistelemaan.» — Airut läheni Rebekan istuinta, ja myöskin Bois-Guilbert kääntäen äkkiä hevosensa pään samalle tantereen kulmalle päin jouduttihe huolimatta Malvoisinin ja Mont-Fitchetin viittauksista, yhtä rinnan airuen kanssa Rebekan luokse.
»Onko tämä lainmukaista ja taistelun säännöissä sallittua?» kysyi Malvoisin suurmestariin katsahtaen.
»On kyllä, Albert de Malvoisin», vastasi Beaumanoir. »Koska kerran tällä tavalla on vedottu Jumalan tuomioon, niin emme saa estää asianomaisia puhelemasta keskenänsä, koska siten totuus voi sitä paremmin tulla ilmi.»
Sillä välin airut puhui Rebekalle tällä tavalla:
»Neito, korkeasti kunnioitettava ja arvoisa suurmestari kysyy sinulta, oletko hankkinut itsellesi puolustajaa tätä taistelua varten, vai myönnätkö olevasi täydellä syyllä tuomittu ansaitsemaasi rangaistukseen?»
»Ilmoita suurmestarille», vastasi Rebekka, »että minä yhä vielä vakuutan olevani viaton enkä myönnä olevani syystä tuomittu, sillä muuten lankeaisi vereni päälleni. Sano hänelle, että vaadin niin pitkää viivytystä kuin hänen lakinsa vain sallii, jotta saisimme nähdä, tahtooko Jumala, jonka apu pahimmassa hädässä aina on lähinnä, antaa minulle puolustajan. Ja kun pisin mahdollinen viivytysaika on kulunut loppuun, niin tapahtukoon Hänen pyhä tahtonsa!» — Airut lähti viemään tätä vastausta suurmestarille.
»Jumala varjelkoon», lausui Luukas Beaumanoir, »että juutalainenkaan tai pakana saisi aihetta moittia meitä vääryydestä. Tahdomme odottaa siihen saakka, kunnes varjot kääntyvät lännestä itään päin nähdäksemme, tuleeko tälle onnettomalle naiselle puolustajaa. Mutta sitten kun päivä on niin pitkälle kulunut, täytyy hänen valmistaa itsensä kuolemaan.»