Airut toi suurmestarin sanoman Rebekalle, joka nöyrästi kumarsi päätään, laski käsivartensa ristiin rinnalle ja katsahti taivaaseen päin ikäänkuin odottaen ylhäältä sitä apua, jota hän tuskin enää saattoi toivoa ihmisiltä. Tällä kauhistavalla hetkellä Bois-Guilbertin ääni sattui hänen korviinsa. Se oli vain hiljainen kuiskaus, mutta Rebekka näytti sitä pahemmin säikähtyvän kuin äsken airuen puhetta.
»Rebekka», virkkoi temppeliherra, »kuuletko minua?»
»Ei minulla ole mitään tekemistä sinun kanssasi, julma ja kovasydäminen mies», vastasi onneton tyttö.
»Niin, mutta kuuletko sanojani?» jatkoi temppeliherra. »Sillä ääneni sointi on peloittava minun omillekin korvilleni. Tuskin tiedän, missä seison tai mitä varten meidät on tuotu tänne. — Tämä aidattu tanner —tämä istuin — tämä halkokasa — minä tiedän niiden tarkoituksen; mutta sittenkin tuntuu, kuin ne eivät olisi mitään todellisia esineitä, vaan hirvittäviä mielikuvitelmia, jotka säikähdyttävät sydäntäni julmilla harhanäyillä, mutta eivät voi taivuttaa järkeäni uskomaan.»
»Minun järkeni ja aistini tietävät hyvin paikan sekä ajan», vastasi Rebekka; »molemmat vakuuttavat minulle, että tuo halkokasa on polttava tuhkaksi minun maallisen verhoni ja aukaiseva sielulleni tuskallisen, mutta pian tapahtuvan pääsyn parempaan maailmaan.»
»Hourailuja, Rebekka, — hourailuja vain», sanoi temppeliherra; »tyhjiä hourailuja, jotka oman kansasi sadukkealaisten valistunut järki tietää tyhjiksi. Kuule minua, Rebekka», jatkoi hän kiihkeästi, »sinulla on parempi tilaisuus pelastaa henkesi ja vapautesi kuin nuo konnat ja tuo ukko-hupakko voivat aavistaakaan. Nouse tähän taakseni hevoseni selkään — Zamor, uljas ratsuni, ei ole isäntäänsä koskaan ennenkään pettänyt. Minä voitin sen kaksintaistelussa Trebizondin sulttaanilta. Nouse, sanon minä, taakseni — ja yhdessä tunnissa jätämme takaa-ajajat sekä etsiskelijät kauas jälkeemme — uusi huvituksen maailma on aukeneva sinulle — ja minulle uusi maineen tie. Lausukoot he minusta vain tuomionsa, jota minä halveksin, ja pyyhkikööt pois Bois-Guilbertin nimen munkkiorjainsa luettelosta. Minä huuhdon verellä pois jokaisen loan, minkä he tohtinevat viskata kilpeeni.»
»Kiusaaja», vastasi Rebekka, »luovu minusta! Et tällä viimeisellä hetkellänikään saa minua hiuskarvankaan vertaa liikahtamaan leposijaltani. Suuri on vihollisten joukko minun ympärilläni, mutta heistä kaikista olet sinä silmissäni kaikkein häijyin ja julmin —poistu luotani, Jumalan nimessä!»
Huolestuneena ja maltittomana heidän keskustelunsa pituudesta läheni Albert Malvoisin nyt tehdäkseen siitä lopun. »Onko tyttö tunnustanut itsensä syylliseksi?» kysyi hän Bois-Guilbertiltä; »vai onko hän yhä vielä luja kieltämisessään?»
»Hän on todellakin luja», vastasi Bois-Guilbert.
»Sitten», virkkoi Malvoisin, »pitää sinun, jalo veljeni, käydä paikallesi odottamaan loppua. Varjot alkavat jo kääntyä toiselle puolen aurinkokelloa. Tule pois, urhokas Bois-Guilbert — tule, sinä pyhän säätymme toivo ja piankin sen pää.»