Puhuen täten rauhoittavaan sävyyn, niinkuin sairaalle tai heikkomieliselle puhellaan, hän tarttui kädellään ritarin ohjaksiin taluttaaksensa hänet takaisin asemalleen.
»Kavala koira! Mitä tarkoitat tarttumalla ohjaksiini?» ärjäisi ritari Brian närkästyneenä. Ja temmaten ohjakset toverinsa kädestä hän ratsasti takaisin tantereen toiseen päähän.
»Onpa hänessä vielä tulta», virkkoi Malvoisin hiljaa Mont-Fitchetille, »kunpa sen vain saisi ohjatuksi oikeaan suuntaan. Mutta pelkäänpä, että se samoinkuin kreikkalainen tuli polttaa kaiken, mitä sen lähelle sattuu».
Tuomarit olivat nyt jo istuneet kaksi tuntia paikoillaan turhaan odotellen Rebekan puolustajan tuloa.
»Eipä se olekaan kumma», arveli veli Tuck, »koska tyttö on juutalaista rotua. Mutta sittenkin, vannon sen pyhän säätyni nimessä, minusta on kovin sääli, että näin nuoren ja ihanan olennon pitää joutua surman suuhun ilman, että kukaan yrittää iskeä ainoatakaan sivallusta hänen puolestaan! Olisipa hänessä edes vain hitunenkin kristillisyyttä, niin vaikka hän muuten olisi kymmenkertainen noita, rämpättäisi minun nuijasauvani heti iltakelloja tuon ylpeän temppeliherran teräslakkiin eikä sallisi hänen näin vaivatta päästä voitolle.»
Yleisenä uskona kuitenkin oli, ettei ketään tulisi eikä voinutkaan tulla puolustamaan noituudesta syytettyä juutalaistyttöä, ja ritarit, joita Malvoisin salaa yllytteli, alkoivat keskenään kuiskailla, että aika oli jo julistaa Rebekalle suotu armon aika loppuun kuluneeksi. Mutta juuri silloin ilmaantui kaukaa aukean kankaan reunalta näkyviin ritari, joka läheni taistelutannerta kannustaen hevostaan kovimpaan juoksuun. Monesta sadasta suusta kajahti huuto: »Puolustaja! Puolustaja!» Ja kun ritari ajoi aitauksen sisään, hurrasi kansa hänelle yhdestä suusta enää muistamatta ennakkoluulojansa ja vihantunteitansa. Seuraava silmänräpäys hävitti kuitenkin jälleen toivon, jonka ritarin saapuminen oikeaan aikaan oli herättänyt. Hänen ratsunsa, joka oli monta virstaa hurjasti juossut, näytti horjuvan uupumuksesta ja ratsumieskin, vaikka hän uljaasti ajoi aitauksen sisäpuolelle, tuntui olevan niin väsyksissä tai niin heikkovoimainen, että töin tuskin pysyi satulassaan pystyssä.
Airuen tiedusteltua hänen säätyänsä, nimeänsä ja tarkoitustansa, outo ritari heti vastasi rohkeasti: »Minä olen kunnon ritari ja aatelismies ja olen tullut tänne peitselläni ja miekallani puolustamaan tämän neidon, Rebekan, Iisak Yorkilaisen tyttären oikeata ja laillista asiaa; todistamaan hänelle langetetun tuomion vääräksi ja valheelliseksi; ja haastamaan ritari Brian de Bois-Guilbertin taistelemaan kanssani, koska syytän häntä kavaltajaksi ja murhamieheksi ja valehtelijaksi. Ja sen tahdon näyttää toteen tällä tantereella ruumis ruumista ja käsi kättä vastaan, niin totta kuin Jumala, Pyhä Neitsyt, korkea-arvoinen herramme ja kelpo ritari Pyhä Yrjänä minua auttakoot!»
»Tuntematon näyttäköön ensin», sanoi Malvoisin, »olevansa kunnon ritari ja kunniallista sukua. Temppeli ei lähetä ritareitansa kaksintaisteluun nimettömien miesten kanssa.»
»Nimeni», vastasi outo ritari kohottaen silmikkonsa, »on kuuluisampi ja sukuperäni puhtaampi kuin sinun omasi, Malvoisin. Minä olen Wilfred Ivanhoe.»
»En tahdo taistella sinun kanssasi tällä haavaa», sanoi temppeliherra muuttuneella, painuneella äänellä. »Paranna ensin haavasi, hanki itsellesi parempi ratsu, — sitten saattaapa olla mahdollista, että katson maksavan vaivaa piestä sinusta ulos tuon poikamaisen uhkarohkeutesi!»