»Minä vastustan tuomiotasi», virkkoi suurmestari.
»Sitä et voi, ylpeä temppeliherra», vastasi kuningas. »Katsopas ylös, niin näet Englannin kuninkaallisen lipun liehuvan omasi sijalla torniesi huipulla! Ole viisas, Beaumanoir, älä tee turhaa vastarintaa, — sinun kätesi on jalopeuran kidassa.»
»Minä vetoan Roomaan sinua vastaan», sanoi suurmestari, »ja kantelen päällesi, että rikot ritaristomme vapauksia ja etuuksia.»
»Tee niin», vastasi kuningas. »Mutta oman etusi tähden älä nyt moiti minua vapauksiesi rikkomisesta. Laske kokouksesi hajalleen ja lähde joukkoinesi lähimpään preceptorio-kartanoosi — jos semmoista voinet löytää, — missä ei ole kudottu kapinallisia juonia Englannin kuningasta vastaan. Tai jos tahdot, pysy täällä, nauti vieraanvaraisuudestani ja katsele, miten minä istun oikeutta.»
»Minäkö viipyisin vieraana kartanossa, jossa minun tulisi olla käskijänä?» sanoi suurmestari. »En suinkaan. — Kappalaiset, virittäkää virsi Quare fremuerunt gentes (Miks kiukuitsevat pakanat)! Pyhän temppelin ritarit, asemiehet ja muu väkemme, varustautukaa seuraamaan Beau-séant-lippua.»
Suurmestarin käytös oli majesteetillisuudessaan Englannin kuninkaan arvokkuuden vertainen ja rohkaisi jälleen hänen hämmentyneitä ja pelästyneitä seuralaisiansa. He kokoontuivat hänen ympärilleen niinkuin lampaat paimenkoiran ympärille kuultuansa suden ulvonnan. Mutta heissä ei kuitenkaan näkynyt säikähtyneen lauman arkuutta, — heidän otsansa ja katseensa olivat synkät ja uhmaavat, ilmaisten sitä vihollisuutta, jota he eivät saaneet sanoiksi pukea. He kokoontuivat pitkäksi tummaksi peitsiriviksi, ja valkeaviittaiset ritarit loistivat mustiin puettujen seuralaistensa lomassa niinkuin valkeat reunat synkässä ukkospilvessä. Kansa, joka oli äänekkäin huudoin ilmaissut vihamielisyyttään heitä vastaan, vaikeni ja katseli ääneti tuota voimallista, sotaan harjaantunutta joukkoa, jota se oli varomattomasti suututtanut; kiireesti se siirtyi pois heidän sotarintamansa edestä.
Nähdessään temppeliherrojen joukon näin seisovan koko voimassaan iski Essexin jaarli kannustimet ratsunsa kupeisiin ja alkoi ratsastaa edestakaisin, järjestäen seuralaisiansa taisteluun tuota voimallista vihollista vastaan. Rikhard sen sijaan, jota hänen äkillisen ilmaantumisensa aiheuttama vaara näytti vain miellyttävän, ratsasti hitaasti temppeliritarien rintamaa myöten huutaen kaikuvalla äänellä: »Mitä, hyvät herrat! Eikö näin suuressa uljasten ritarien joukossa ole ketään, joka uskaltaisi Rikhardin kanssa taittaa peitsenpäätä? Temppeliritarit! Mahtavatpa teidän armaanne vain olla päivänpaahtamia mustalaisia, jolleivät ne mielestänne maksa taitetun peitsen säikälettäkään!»
»Temppeliritarit», lausui suurmestari ratsastaen sotarintaman eteen, »eivät taistele niin turhanaikaisista, maallisista syistä — eikä minun läsnäollessani kukaan temppeliherra saa kohottaa peistään sinua vastaan, Englannin Rikhard. Paavi ja kristikunnan hallitsijat, ne tuomitkoot meidän välillämme ja päättäkööt, onko kristitty kuningas tehnyt oikein puolustaessaan sellaista asiaa, jonka tänä päivänä olet omaksesi ottanut. Jollei meidän päällemme karata, niin me lähdemme ketään hätyyttämättä. Sinun kunniasi varaan me jätämme ritaristomme täällä olevat sotavarat ja talouskalut, ja sinun omantuntosi huostaan jätämme sen loukkauksen ja häpeän, joka sinun takiasi tänäpäivänä on kohdannut kristikuntaa.»
Näin puhuttuaan ja vastausta odottamatta suurmestari antoi lähtökäskyn. Temppeliherrojen torvet rupesivat soittamaan hurjaa itämaista säveltä, jonka sävelen mukaan he tavallisesti marssivat. He muuttivat järjestyksensä sotarintamasta ryhmäjonoksi ja lähtivät liikkeelle niin hitaasti kuin hevoset saattoivat astua, — aivan kuin olisivat tahtoneet näyttää peräytyvänsä vain suurmestarinsa käskystä eikä heitä uhkaavan ylivoiman pelosta.
»Niin totta kuin Pyhän Neitsyen otsa loistaa!» sanoi kuningas Rikhard. »Onpa sääli, että nämä temppeliherrat eivät ole uskollisuudessa yhtä luotettavia kuin he ovat sotaharjoituksissa taitavia ja miehuullisia.»