»Aivan niin», sanoi jaarli, »samoin kuin saattaa sanoa, että surmaansa se mies etsii, joka viskautuu taisteluun, ennenkuin hänen vaarallinen haavansa on parantunut.»
»En pane kokkapuhettasi pahaksi, jaarli», vastasi Ivanhoe. »Mutta muista kuitenkin, että minä saatoin vain oman henkeni vaaraan — Rikhard sitävastoin vaarantaa koko valtakuntansa turvallisuuden.»
»Ne», vastasi Essex, »jotka sangen vähän välittävät omasta turvallisuudestaan, harvoin pitävät suurta lukua toistenkaan onnesta. —Mutta joutukaamme kartanoon, sillä Rikhard aikoo rangaista pari alhaisempaa, samaan salaliittoon kuuluvaa jäsentä, vaikka hän antoi päämiehelle anteeksi.»
Tässä tilaisuudessa pidetystä oikeudenpöytäkirjasta näkyy, että Mauri de Bracy oli päässyt pakoon meren yli ja mennyt Ranskan kuninkaan palvelukseen. Filip de Malvoisin ja hänen veljensä Albert, Templestowen preceptori, mestattiin, kun sen sijaan koko salaliiton päämies, Woldemar Fitzurse, pääsi pelkällä maanpakoon karkoituksella. Ja prinssi Juhana, jonka eduksi koko yritys oli suunniteltu, ei saanut edes nuhteitakaan hyvänluontoiselta veljeltään. Kukaan ei kuitenkaan säälinyt molempien Malvoisinien kohtaloa, jotka täydesti olivat ansainneet kuolemantuomion monilukuisista kavalista, julmista ja kansaa sortavista teoistaan.
Vähän aikaa näitten tapahtumien jälkeen Cedrik käskettiin Rikhardin hoviin. Tämä asuskeli silloin Yorkissa, voidakseen sieltä käsin paremmin rauhoittaa niitä kreivikuntia, joita hänen veljensä kunnianhimo oli myllertänyt. Cedrik mutisi ja murisi monta monituista kertaa tämän käskyn johdosta — mutta ei kuitenkaan kieltäytynyt. Rikhardin kotiintulo oli näet kokonaan masentanut hänen toivonsa saada Englannin kruunu vanhan saksilaisen kuningassuvun omaksi. Olihan selvää, että saksilaiset, — mitä voittoa he kenties olisivatkin voineet toivoa vallanpitäjäin keskenään riidellessä — eivät mahtaisi mitään nyt, kun hallitusvalta kenenkään vastustamatta oli jälleen lujasti Rikhardin käsissä. Sillä olihan tämä kuningas koko kansalle rakas persoonallisten hyvien avujensa ja suuren sotamaineensa tähden, vaikka hänen hallituksensa olikin harkitsemattoman huoleton, väliin liian pehmeä, väliin hirmuvaltaisuuden rajoja lähentelevä.
Sitäpaitsi ei Cedrik voinut vasten tahtoansakaan olla huomaamatta, että hänen ajatuksensa saada kaikki saksilaiset puolueet yhdistetyiksi Rowenan ja Athelstanin naimisliiton avulla oli nyt mennyt peräti tyhjiin, kun kumpainenkin asianomainen sitä kiivaasti vastusti. Tätä seikkaa hän kiivaillessaan saksilaisasian puolesta ei olisi osannut arvatakaan mahdolliseksi. Jopa silloin, kun molempien vastahakoisuus ilmeni päivän selvästi ja peittelemättä, hän saattoi tuskin saada päähänsä, kuinka kaksi vanhaan kuningassukuun kuuluvaa saksilaista saattoi persoonallisten syitten tähden vastustaa liittoa, joka heidän kansansa yhteisen onnen vuoksi oli tarpeellinen. Mutta hänen mieliajatuksensa oli alusta pitäen auttamattomasti ajanut karille. Rowena oli aina osoittanut vastahakoisuuttaan Athelstania kohtaan, ja nyt lausui Athelstankin yhtä selvästi ja lujasti julki päätöksensä lakata kosimasta neiti Rowenaa. Ei edes Cedrikinkään luontainen itsepäisyys jaksanut voittaa tämmöistä, hänen kun olisi pitänyt, keskivälissä seisoen, hinata kummallakin kädellään kaksi vastahakoista yhteiseen liittopaikkaan. Hän yritti kuitenkin vielä kerran kaikin voimin käydä Athelstanin kimppuun. Mutta vanhan saksilaisen kuningassuvun kuolleista noussut vesa oli, Cedrikin taloon tullessa, par'aikaa tulisessa kiistassa paikkakuntansa papiston kanssa, aivan niin kuin meidän aikamme maakartanoitten isännät.
Näyttää kuitenkin siltä kuin Athelstanin kostonhimo, joka ensin oli synnyttänyt niin verisiä uhkauksia Pyhän Edmundin luostarin abottia vastaan, olisi jo suuresti ollut lauhtunut, johon osaksi oli syynä hänen oman mielenlaatunsa luontainen nahjusmaisuus ja hyvänsävyisyys, osaksi hänen äitinsä Edithin rukoukset; viimeksimainittu rouva näet oli, niinkuin naiset yleensä ovat, harras pappien ystävä. Lopputulos oli ollut se, että Athelstan piti abottia ja hänen munkkejaan kolme päivää huonolla ruualla Coningsburghin vankityrmässä. Tästä julmasta teosta abotti uhkasi hänelle kirkonkirousta ja pani kokoon hirmuisen pitkän luettelon kaikista kivuista, joita hän ja hänen munkkinsa olivat tunteneet vatsassaan ja suolissaan ja jotka muka olivat seurauksia siitä, että heitä syyttömiä oli väkivaltaisesti pidetty vankeudessa. Tämä riita ja hankkeet kirkonrangaistuksen torjumiseksi täyttivät Cedrikin tullessa niin kokonaan Athelstanin mielen, ettei siinä ollut vähintäkään sijaa muille ajatuksille. Ja kun Rowenan nimi tuli mainituksi, pyysi jalo Athelstan saada tyhjentää kukkuraisen pikarin pohjaan neidon terveydeksi sillä toivomuksella, että hänestä piankin tulisi sukulaisensa Wilfredin puoliso. Asia oli siis aivan auttamaton. Ilmeisesti ja kouraantuntuvasti ei Athelstanista enää ollut mihinkään valtiolliseen hankkeeseen, tai puhuaksemme Wamban sanoilla, jotka ovat säilyneet tuosta saksilaiskaudesta saakka aina meidän aikoihimme, hän oli kuin kukko, joka ei viitsinyt tapella.
Ainoastaan kaksi estettä oli siis nyt jäljellä rakastavien toiveiden ja Cedrikin aikomusten välillä: hänen oma itsepäisyytensä ja hänen vihansa normannilaisvaltaa vastaan. Edellisen tunteen hälvensi vähitellen hänen kasvatustyttärensä mairittelu sekä ylpeys hänen poikansa suuresta sotamaineesta, joka vastoin isän tahtoakin täytti hänen mielensä. Eikähän myöskään se kunnia, että hänen perheensä täten tulisi Alfredin suvun heimolaisuuteen, voinut olla pehmentämättä ukon sydäntä, koska nyt kerran Edward Tunnustajan jälkeläisen paremmin oikeutettu kosinta oli iäksi päiväksi mennyt myttyyn. Cedrikin viha normannilaiskuninkaita vastaan suli myöskin tuntuvasti. Ensiksikin hän näki, että oli mahdotonta karkoittaa tätä vierasta hallitsijasukua Englannista; ja tällainen tietoisuus on sangen voimallinen vaikutin synnyttämään uskollisuutta valtaistuimella istuvaa kuningasta kohtaan. Ja toisekseen vaikutti myös kuninkaan kohteliaisuus, sillä Rikhard oli mieltynyt Cedrikin suoraan puhetapaan ja osasi siten kohdella jaloa saksilaista, että tämä — ennenkuin hän oli vielä viikon päiviäkään ollut hovissa vieraana — suostui kasvatustyttärensä Rowenan ja poikansa Wilfred Ivanhoen avioliittoon.
Meidän sankarimme häät, joihin tällä tavoin oli saatu isän juhlallinen suostumus, vietettiin jaloimmassa kaikista herranhuoneista, Yorkin tuomiokirkossa. Kuningas itsekin oli läsnä; ja hänen sorretuita ja halveksituita saksilaisia kohtaan osoittamansa kunnioittava käytöksensä tässä niinkuin muissakin tilaisuuksissa herätti näissä rauhallisemman ja varmemman toivon saavuttaa luonnolliset oikeutensa, kuin mitä kansalaissodan epävarma ratkaisu voi tarjota. Kirkolliset menot näissä häissä olivat mahdollisimman juhlalliset. Niitä vietettiin kaikella sillä loistolla, jota Rooman kirkko aina osaa käyttää erinomaisen menestyksellisesti.
Gurth seisoi koreissa vaatteissa asemiehenä nuoren herransa vieressä, jota hän oli uskollisesti palvellut, ja myöskin ylevämielinen Wamba oli läsnä, päässä uusi lakki, joka oli täynnä kiiltäviä hopeatiukusia. Otettuansa osaa Wilfredin vaaroihin ja vastoinkäymisiin saivat molemmat nyt, niinkuin oikein olikin, ottaa osaa myöskin hänen onnellisempaan elämänjaksoonsa.