Paitsi näitä talon palvelijoita oli komeissa häissä saapuvilla myöskin korkeasukuisia sekä normanneja että saksilaisia. Ja alhainen kansa riemuitsi tässä tilaisuudessa yhdestä suusta, sillä he näkivät näiden kahden henkilön naimisliitossa varmat takeet molempien kansallisuuksien välisestä vastaisesta rauhasta ja sovinnosta. Ne ovatkin siitä saakka niin kokonaan sekaantuneet yhteen, että erotus on tullut aivan tuntumattomaksi. Cedrikin vielä eläessä tämä sulautumistyö läheni jo loppuansa; sillä kun molemmat kansallisuudet seurustelivat nyt yhdessä ja solmivat keskenään avioliittoja, hävisi normannilaisten ylenkatse ja saksilaisten raakuus väheni. Mutta vasta Edward III:n aikoina se sekakieli, jota nyt sanotaan englannin kieleksi, pääsi Lontoon kuningashovin puhekieleksi, ja samaan aikaan vasta normannien ja saksilaisten vihollisuus näytti peräti hävinneen.
Toisena aamuna mainittujen onnellisten häitten jälkeen Rowenan kamarineitsyt, Elgitha, tuli ilmoittamaan emännälleen, että vieras neiti pyrki hänen luokseen saadakseen puhua hänen kanssaan kahdenkesken. Rowena kummastui, epäili, tuli uteliaaksi ja käski viimein päästää vieraan neidin sisään lähettäen omat seuralaisensa ulos.
Vieras astui sisään: hän oli jalo, majesteetillinen vartaloltaan; pitkä, valkoinen huntu, joka häntä verhosi, pikemminkin varjosi kuin peitti hänen vartalonsa sulavuutta. Hänen käytöksensä oli kunnioittava, mutta vailla vähintäkään pelon tai mielittelyn vivahdusta. Rowena oli aina taipuisa kohtelemaan muita ihmisiä heille tulevalla arvonannolla ja ottamaan huomioon heidän tunteensa. Hän nousi siis ja tahtoi taluttaa ihanan vieraansa istuimelle. Mutta tämä katsoi Elgithaan ja uudisti pyyntönsä saada puhua Rowenan kanssa kahden kesken. Tuskin oli Elgitha poistunut vastahakoisin askelin, kun ihana vieras Ivanhoen rouvan kummastukseksi laskeutui polvilleen, painoi Rowenan kädet otsaansa vasten, kumarsi päänsä maahan asti ja hänen vastustelemisestaan huolimatta suuteli Rowenan koruompeleista hameenhelmaa.
»Mitä tämä tarkoittaa, neiti?» virkkoi hämmästynyt rouva. »Miksi osoitatte minulle näin outoa kunnioitusta?»
»Sentähden, että teille, Ivanhoen rouva», vastasi Rebekka nousten ja palaten tavalliseen vakavan arvokkaaseen käytökseensä, »minun on lupa kenenkään moittimatta osoittaa sitä kiitollisuutta, jota tunnen Wilfred Ivanhoeta kohtaan. Minä olen — älkää panko rohkeuttani pahaksi, kun kunnioitin teitä kansani tavalla — minä olen sama onneton juutalaistyttö, jota puolustaakseen puolisonne antautui niin suureen hengenvaaraan Templestowen taistelukentällä.»
»Neitiseni», virkkoi Rowena, »Wilfred Ivanhoe maksoi sinä päivänä vain vähäisen osan kiitollisuudenvelastansa siitä väsymättömästä avuliaisuudesta, jota olette hänelle osoittanut, kun hän oli haavoittuneena ja onneton. Sanokaa, voisimmeko hän tai minä vielä jollakin tavalla auttaa teitä?»
»Ei mitenkään», sanoi Rebekka vakavasti, »paitsi että pyytäisin teitä sanomaan hänelle puolestani kiitolliset terveiseni.»
»Te aiotte siis lähteä Englannista?» kysyi Rowena, joka yhä vieläkin oli kummastuksissaan tämän merkillisen vieraan tulosta.
»Minä lähden, rouva, ennenkuin kuu jälleen muuttaa muotoansa. Eräs isäni veljistä on Granadan kuninkaan Mohammed Boabdilin suuressa suosiossa. Sinne me menemme; siellä tiedämme saavamme elää täydessä rauhassa ja turvassa, kun vain maksamme veron, jota muhamettilaiset vaativat meidän kansaltamme.»
»Mutta ettekö eläisi yhtä hyvässä turvassa Englannissakin?» kysyi Rowena. »Minun mieheni on kuninkaan hyvässä suosiossa, — kuningas itsekin on oikeutta rakastava ja jalomielinen.»