»Rouvani», vastasi Rebekka, »sitä en epäilekään. Mutta Englannin asukkaat ovat kiukkuista kansaa, aina riidassa naapuriensa kanssa tai keskenään ja valmiit työntämään miekan toinen toisensa sydämeen. Tällainen maa ei ole turvallinen asuntopaikka minun kansani lapsille. Efraim on arka kyyhkynen — Isaskar rasitettu työorja, jonka selkä on kovan kuorman alla painunut käyräksi. Maassa, joka on täynnä meteliä ja verenvuodatusta, jota vihamieliset naapurit ympäröivät ja jota keskinäiset eripuraisuudet raatelevat, ei Israel voi saada levätä matkansa vaivoista.»
»Mutta sinun, tyttö», sanoi Rowena, »sinun ei suinkaan tarvitse pelätä mitään. Sen, joka istui Ivanhoen sairasvuoteen vieressä hoitajana», jatkoi hän kiihtyvällä innolla, »ei tarvitse mitään pelätä Englannissa, sillä saksilaiset ja normannit tulevat kilpailemaan siitä, kummat voisivat osoittaa hänelle suurempaa kunnioitusta.»
»Teidän puheenne kuuluu kauniilta», virkkoi Rebekka, »ja teidän tarkoituksenne on vielä kauniimpi. Mutta niin ei voi olla — meidän välillämme on syvä juopa. Meidän kasvatuksemme, samoinkuin meidän uskontommekin, estävät tämän juovan umpeenkäymistä. Hyvästi — mutta, ennenkuin lähden, sallikaa minulle vielä yksi pyyntö. Morsiushuntu peittää kasvojanne; olkaa siis hyvä ja kohottakaa sitä, jotta saisin nähdä teidän kasvonne, joista maine niin paljon puhuu.»
»Minun kasvojani ei maksa vaivaa katsella», sanoi Rowena. »Mutta siirränpä kuitenkin pois huntuni sillä ehdolla, että vieraanikin tekee samoin.»
Hän siirsi syrjään huntunsa, ja osaksi oman ihanuutensa tunnosta, osaksi häveliäisyydestä hän punastui, niin että poski, otsa, niska ja rinta peittyivät purppuraväriin. Rebekkakin punastui, mutta vain hetkeksi. Ylevämpien tunteitten karkoittamana puna pakeni hiljalleen hänen kasvoiltaan, samoinkuin purppurainen pilvi muuttaa väriänsä, kun aurinko laskeutuu ilman rajan taakse.
»Rouva», sanoi hän, »nämä kasvot, joita minun suvaitsette katsella, pysyvät kauan muistossani selvänä kuvana. Niissä ilmenee lempeyttä ja hyvyyttä, ja jos jokin maallisen ylpeyden ja turhamielisyyden vivahdus sekaantuukin tähän suloiseen ulkomuotoon, niin kuinka voisimme moittia maaemon synnyttämää olentoa siitä, että hänessä näkyy syntyperänsä jälkeä? Kauan, kauan olen muistossani säilyttävä teidän kasvonne ja ylistävä Jumalaa siitä, että hän on jalolle pelastajalleni suonut puolisoksi...»
Hän keskeytti puheensa; hänen silmänsä tulivat täyteen kyyneleitä. Hän pyyhki ne kiireesti pois ja vastasi Rowenan huolestuneisiin tiedusteluihin: »Minä voin hyvin, rouva — aivan hyvin. Mutta sydämeni paisuu muistellessani Torquilstonen linnaa ja Templestowen taistelutannerta. Jääkää hyvästi! — Mutta vielä on täyttämättä eräs tehtävä, kaikista mitättömin. Ottakaa lahjaksi tämä rasia, — älkää oudoksuko sen sisällystä.»
»Ottakaa lahjaksi tämä rasia — älkää oudoksuko sen sisällystä!»
Rowena aukaisi pienen hopealla silatun rasian ja näki siinä timanttiset kaulavitjat ja korvarenkaat, joiden arvo ilmeisesti oli summaton.