»Ei suinkaan», hän vastasi ojentaen rasian takaisin. »En uskalla ottaa vastaan näin kallista lahjaa.»
»Ottakaa se kuitenkin, rouva», vastasi Rebekka. »Teillä on valta, korkea arvo, voima; meillä on rikkautta, joka on sekä voimamme että myös heikkoutemme syynä. Nämä korut, vaikka niiden hinta olisi kymmenenkin vertaa kalliimpi, eivät saisi aikaan puoltakaan siitä kuin teidän pienin pyyntönne. Teille tämä lahja ei siis ole suuriarvoinen, ja minulle sen luovuttaminen on vielä vähemmän arvoinen. Älkää antako minulle syytä uskoa, että tekin pidätte meitä yhtä halvassa arvossa kuin kansalaisenne yleensä. Luuletteko, että minä pidän näitä loistavia kivenpalasia kalliimpana kuin vapauttani? Tai että niiden arvo minun isäni silmissä on saman vertainen kuin hänen lapsensa kunnia? Ottakaa ne, hyvä rouva, — minulle ne ovat aivan tarpeettomat. Minä en aio enää koskaan koristautua jalokivillä.»
»Sinä olet siis onneton!» sanoi Rowena, jonka mieltä liikutti äänensävy, jolla Rebekka lausui viimeiset sanansa. »Oi, pysy meidän luonamme —hurskaiden miesten opetus saa sinut luopumaan harhauskostasi, ja minä tahdon olla sinulle sisarena.»
»Ei, rouva», vastasi Rebekka, jonka lempeä ääni ja ihana muoto yhä ilmaisivat samaa hiljaista surullisuutta, »niin ei voi tapahtua. En voi vaihtaa isieni uskoa, niinkuin vaihdetaan vaatetta, joka siinä maassa, missä tahdotaan asua, katsotaan sopimattomaksi. Ja onneton en ole. Hän, jonka palvelukseen tästä lähtien pyhitän kaiken elämäni, on oleva Lohduttajani, jos vain noudatan Hänen tahtoansa.»
»Onko teilläkin siis luostareita ja aiotko mennä semmoiseen?» kysyi Rowena.
»Ei, rouva», vastasi juutalaistyttö. »Mutta meidänkin kansassamme on hamasta Aabrahamin ajoista ollut naisia, jotka ovat pyhittäneet kaikki ajatuksensa taivaalle ja kaikki tekonsa laupeudentöihin hoitaen sairaita, raviten nälkäisiä ja auttaen onnettomia. Näiden joukkoon Rebekkakin tahtoo kuulua. Sanokaa tämä myös puolisollenne, jos hän kenties tiedustelisi pelastamansa tytön kohtaloa.»
Rebekan ääni vapisi ja heltyi vastoin hänen tahtoaan ilmaisten ehkä enemmän, kuin mitä hän olisi suonut. Hän otti nyt kiireesti jäähyväiset Rowenalta.
»Hyvästi», hän virkkoi. »Vuodattakoon Hän, joka on niin kristityt kuin juutalaisetkin luonut, teidän ylitsenne parhaat siunauksensa! Laiva, joka vie meidät täältä, on ehkä jo valmiiksi lastattu, ennenkuin kerkiämme satamaan.»
Hän poistui hiljaa kamarista ja Rowena jäi kummastuneena seisomaan, ikäänkuin aave olisi käynyt hänen luonaan. Ihana rouva kertoi omituisen kohtauksen puolisolleen, jonka mieleen se teki syvän vaikutuksen. Hän eli kauan ja onnellisesti Rowenan kanssa, sillä jo varhaisvuosina kypsyneet rakkaudensiteet lujittivat heidän liittoansa ja heidän rakkautensa vain kiihtyi, kun he muistelivat esteitä, jotka olivat viivyttäneet heidän yhdistymistään. Mutta liian uteliaita olisimme kysyessämme, että eiköhän Rebekan ihanuuden ja jalomielisyyden muisto liikkunut Ivanhoen mielessä useammin, kuin mitä Alfredin kaunis jälkeläinen olisi suvainnut.
Rikhardin palveluksessa Ivanhoe teki nimensä vielä kuuluisammaksi ja sai osakseen paljon uusia suosionosoituksia. Hän olisi epäilemättä kohonnut valtakunnan korkeimpiin arvoihin, jollei liian aikainen kuolema olisi kohdannut leijonamielistä sankaria, hänen kuningastaan, Chaluzin linnan edustalla Limogens'in lähellä. Tämän ylevämielisen vaikka äkkipikaisen ja romanttisen hallitsijan mukana sammuivat myös kaikki hänen kunnianhimonsa tai jalon sydämensä hautomat suuret aikeet. Häneen sopivat vähin muutoksin ne säkeet, jotka runoilija Johnson kirjoitti Ruotsin Kaarle XII:sta: