Hubertilla oli yksi vastaus valmiina kaikkien tilaisuuksien varalta. »Vaikkapa te, ruhtinaallinen korkeus, tuomitsisittekin minut hirteen, niin eihän kukaan voi muuta kuin voimiansa myöten yrittää», sanoi hän. »Mutta osasipa minun ukkovaarini miehen tavalla — — —»
»Paholainen periköön sinun ukkovaarisi koko sukuineen!» keskeytti Juhana. »Ammu, sen lurjus, ammu parhaan taitosi mukaan; muuten sinun ei käy hyvin!»
Näin rohkaistuna Hubert kävi jälleen paikalleen seisomaan. Totellen kilpaveljensä neuvoa hän tähdätessään otti lukuun aivan vienon tuulen hengen, joka oli noussut, ja onnistuipa hänen ampumisensa tällä kertaa niin hyvin, että nuoli sattui aivan taulun keskikohtaan.
»Hurraa Hubertille! Hurraa Hubertille!» huusi kansa, joka mieluummin piti tutun miehen kuin ventovieraan puolta. »Aivan pilkkuun! Aivan pilkkuun! Eläköön Hubert!»
»Paremmin kuin hän et toki voine saada sattumaan, Locksley», sanoi prinssi ilkkuen.
»Tahdonpa kuitenkin panna merkin hänen nuoleensa», vastasi jousimies.
Kun hän nyt, vähän suuremmalla huolella kuin äsken, laski nuolensa lentoon, niin tämä sattuikin juuri kilpaveljen nuolen perään ja halkaisi sen kahtia. Tästä ihmeellisestä ampumataidosta kansa tuli niin ymmälle, ettei nyt kuulunutkaan tavallista ylistyshuutoa. »Paholainen se on eikä mikään ihminen, jonka ruumis on lihasta ja verestä», kuiskuttelivat talonpojat keskenänsä; »tämmöistä ammuntaa ei ole ikänä nähty, niin kauan kuin Englannissa on jousta viritetty!»
»Ja nyt», sanoi Locksley, »tahtoisin, jos te, armollinen herra, sallitte, asettaa tuohon semmoisen pilkkutaulun kuin meillä pohjoisessa on tapana panna. Ja tervetullut olkoon jokainen jousimies, ken siihen tahtoo ampua, saadakseen palkinnoksi lempeän katseen omalta kullaltansa.»
Näin sanoen hän kääntyi ja alkoi lähteä pois tantereelta. »Pankaa, jos tahdotte», sanoi hän, »sotamiehenne minua seuraamaan. — Minä menen vain leikkaamaan keppiä lähimmästä pajupensaasta.»