Prinssi Juhana viittasi muutamia miehiänsä menemään perästä, ettei mies karkaisi. Mutta kansan joukosta kajahtava huuto: »Häpeä, häpeä!» sai prinssin peruuttamaan epäritarillisen käskynsä.
Locksley palasikin kohta, kädessään pajukeppi, joka oli aivan suora, kuuden jalan pituinen ja tuskin miehen peukalon paksuinen. Tätä keppiä hän rupesi suurella vakavuudella kuorimaan. »Häväistystähän», sanoi hän näin tehdessään, »on kelpo metsämiehen taidolle, kun panette hänet ampumaan niin leveään pilkkatauluun kuin tuo tuossa. Sillä maankulmalla, missä minä olen kasvanut, emme pitäisi tuohon tauluun osaamista kunniallisempana, kuin jos olisi edessä koko Arthur-kuninkaan pyöreä pöytä, jonka ääreen kuusikymmentä ritaria mahtui istumaan. Saisihan vaikka seitsenvuotias lapsi kärjettömänkin nuolen sattumaan tämmöiseen latuskaan. Mutta», lisäsi hän astuen hitaasti tantereen toiseen päähän ja pistäen kepin seisomaan maahan, »sitä, joka sadan kyynärän päästä saa tähän keppiin sattumaan, häntä kiitän kelpo ampujaksi ja hän ansaitsisi kantaa jousta sekä viiniä kuninkaan, vaikkapa itse jalon Rikhardinkin, palveluksessa.»
»Osasipa», sanoi Hubert, »ukkovaarini miehen tavalla virittää joustansa Hastingsin tappelussa, mutta ei hän sentään koskaan ampunut tuommoiseen maaliin — enkä tee sitä minäkään. Jos tämä jousimies saa ammutuksi tuon kepin halki, niin ottakoon hän palkintoni — tai, pikemmin sanoen, ottakoon sen piru, joka tuon nutun sisässä asuu, sillä semmoisiin ei paljas ihmistaito riitä. Ei kukaan voikaan muuta kuin yrittää voimiansa myöten, enkä minä tahdo koettaakaan, koska tiedän, ettei siihen ole mahdollista saada sattumaan. Yhtä hyvinhän voisin pilkkataulukseni ottaa meidän papin kynäveitsen kärjen tai oljenkorren tai auringonsäteen kuin tuon hienon, valkoisen viivan, jonka tuskin voin silmin erottaakaan.»
»Pelkuri koira!» äyskähti Juhana-prinssi. »Ammu sitten sinä, Locksley junkkari; ja jos saat siihen pilkkuun sattumaan, tunnustan, että olet ihan ensimmäinen mies, joka semmoista koskaan on tehnyt. Olipa miten oli, täällä et saa pöyhkeillä paljaalla taitosi kerskaamisella.»
»Eihän kukaan voi muuta kuin yrittää voimiansa myöten, sanon minäkin niinkuin Hubert», vastasi Locksley.
Näin sanoen hän taas jännitti jousensa. Tällä kertaa hän kuitenkin tarkoin katsasti asettansa ja muutti jänteen, joka hänen mielestään oli joutunut vähän vialle kahdesta edellisestä ampumisesta eikä enää tuntunut aivan sileältä. Sitten hän tähtäsi jokseenkin huolellisesti, ja kansa odotti ääneti, hengähtämättä, kuinka kävisi. Pian nähtiinkin, että jousimiehen taito ei ollut kansan toivoa pettänyt; hänen nuolensa halkaisi kepin kahtia. Äänekkäitä riemuhuutoja kajahti nyt ilmaan; ja prinssi Juhanakin, Locksleyn taidosta hämmästyneenä, unohti hetkeksi häntä kohtaan tuntemansa vihan. »Nämä kaksikymmentä kultarahaa», sanoi hän, »ynnä myös torven sinä olet rehellisesti ansainnut; ota ne omiksesi. Ja panenpa vielä kolmekymmentä kultakolikkoa niihin lisäksi, jos rupeat palvelukseeni ja palkkoihini, jousimieheksi henkivartijoitteni joukkoon, ja tahdot olla aina minua likellä. Sillä ei liene koskaan nähty kättä, joka olisi ollut yhtä varma jännittämään jousta, eikä silmää, joka olisi ollut yhtä tarkka lennättämään nuolta.»
»Älkää panko pahaksi, korkea herra», sanoi Locksley, »mutta olenpa itselleni vannonut valan semmoisen, etten rupea kenenkään palvelukseen, paitsi kenties teidän veljenne, Rikhard-kuninkaan. Nuo kaksikymmentä kultarahaa luovutan Hubertille, joka on tänäpäivänä jännittänyt joustansa yhtä taitavasti kuin ikinä hänen oma isänisänsä Hastingsissa. Jollei hän olisi ollut liian kaino, niin ettei ruvennut yrittämäänkään, olisi hän varmaan satuttanut tuohon keppiinkin yhtä hyvin kuin minä.»
Päätään pudistellen otti Hubert vastahakoisesti vieraan antaman lahjan; ja Locksley, joka ei tahtonut kauemmin olla yleisen huomion alaisena, katosi näkymättömiin kansan joukkoon.
Voitollinen jousimies kenties ei olisikaan niin helposti päässyt pois prinssin silmäin alta, jollei Juhanalla olisi tällä hetkellä ollut muita tärkeämpiä ja huolettavampia asioita mielessänsä. Taistelutantereelta lähtiessään hän kutsui luokseen rahavartijansa ja käski hänen kiireimmän kautta ratsastaa Ashbyhyn Iisak juutalaisen puheille. »Sano sille koiralle», virkkoi hän, »että minun pitää saada 2,000 kruunua ennen päivänlaskua. Hän tietää, minkä vakuuden annan lainasta; mutta tunnusmerkiksi voit näyttää hänelle tämän sormuksen. Loput minulle tulevat rahat on maksettava Yorkissa ennen kuuden päivän kuluttua. Jos hän käskyni laiminlyö, niin hakkautan siltä uskottomalta konnalta pään poikki. Katso, ettet tiellä aja hänen sivuitsensa; sillä tuo ympärileikattu orja juuri ikään pöyhkeili varastetuissa koruissaan täällä meidän keskellämme.»
Näin sanoen prinssi nousi hevosen selkään ja palasi Ashbyhyn. Sen nähtyään kaikki muukin kansa lähti liikkeelle ja hajaantui.