[NELJÄSTOISTA LUKU.]
Näin ritaristo muinainen,
koruissa karkeiss' ylpeillen,
riens ylellisiin pitoihin.
Kuperakatto-salihin
kokosi torvi äänellään
monenkin herran sulkapään
ja monen neidon, rouvankin,
puetun kultakankaisiin.
WARTON.
Juhana-prinssi vietti pitoja Ashbyn linnassa. Se ei ollutkaan sama rakennus, jonka komeat rauniot vieläkin seisovat samassa paikassa matkustajien ihastuksena. Tämän myöhemmän linnan on perästäpäin rakentanut lordi Hastings, Englannin hovimarski, joka oli Rikhard III:n tyranniuden ensimmäinen uhri, — kuninkaan, joka, vielä paremmin kuin historiallisista teoistaan, on tunnettu eräästä Shakespearen murhenäytelmästä. Mutta tässä kerrottujen tapausten aikaan Ashbyn linna sekä kylä kuuluivat Roger de Quincylle, joka par'aikaa oleskeli Pyhällä maalla. Siitä huolimatta oli Juhana-prinssi nyt ottanut linnan majakseen ja kulutti tarpeihinsa isännän varoja. Hän oli käskenyt varustaa pidot niin komeiksi kuin mahdollista, sillä hän tahtoi tällä hetkellä lumota kansan silmät vieraanvaraisuudellaan ja loistollaan.
Ruoanhankkijat, jotka tässä ja muissakin tiloissa harjoittivat tointansa ikäänkuin heidän isännällään olisi ollut täysi kuninkaanvalta, olivat seuduilta vieneet puhtaaksi kaikki, mitä katsoivat tarvittavan prinssin pöytään. Vieraita oli kutsuttu suuri joukko. Olipa ympäristön korkeamman sekä alhaisemman normannilaisen aateliston lisäksi myös kutsuttu joitakuita eteviä saksilais- ja tanskalaissukuja, sillä Juhana-prinssin täytyi silloisessa asemassaan mairitella kansaa. Vaikka näet anglosaksilaisia tavallisesti halveksittiin ja poljettiin, olivat he kuitenkin suuren mieslukunsa tähden pelättävät lähenevässä keskinäis-sodassa, ja siitä syystä oli välttämätön valtiollinen pakko hyvitellä heidän päälliköitään.
Prinssi oli siis päättänyt — ja hän pysyikin jonkin aikaa siinä päätöksessä — kohdella noita tavattomia vieraitaan heille harvoin osoitetulla höyliydellä. Mutta jos Juhana osasikin, paremmin kuin kukaan muu, muodostaa tavalliset tunteensa ja tavallisen käytöksensä sitä myöten, mitä hänen etunsa vaati, niin leimahti yhtähyvin hänen ajattelematon, äksy luonteensa yhä näkyviin, hävittäen jälleen kaiken, mitä hän teeskentelemisellään oli koettanut rakentaa. Tämä hänen ajattelematon luonteensa tuli kerran merkillisellä tavalla ilmi Irlannissa, jonne hän oli isänsä, Henrik II:n käskystä mennyt. Hänen toimenaan oli taivuttaa asukasten mielet kruunulle suosiollisiksi tässä uudessa ja tärkeässä Englannin kruunun alusmaassa. Iiriläiset päälliköt riensivätkin hänen luoksensa kilpaillen, kuka ensiksi saisi osoittaa kunniaa ja antaa rauhansuutelon nuorelle prinssille. Mutta näitä terveisiä vastaanottaessaan, joihin olisi pitänyt yhtä kohteliaasti vastata, Juhana ja hänen vallattomat seuralaisensa eivät malttaneet olla nykäisemättä iiriläisten päällikköjen pitkiä partoja. Semmoinen kohtelu tietysti, niinkuin luonnollista olikin, suututti kovasti häväistyjä päälliköitä, ja siitä oli Englannin vallalle Irlannissa kovin turmiollisia seurauksia. Tätä häilyväisyyttä Juhanan luonteessa lukija muistakoon, niin hän käsittää paremmin hänen käytöksensä nyt kerrottavana iltana.
Vakavampana hetkenä tehdyn päätöksensä mukaan Juhana-prinssi ensi aluksi otti Cedrikin ja Athelstanin erinomaisen kohteliaasti vastaan. Koska edellinen ilmoitti, ettei Rowena-neiti voinut hyvin ja muka siitä syystä ei saattanut noudattaa armollista pitoihin kutsua, lausui prinssi vain pahoittelunsa ja salasi suuttumuksensa. Cedrik ja Athelstan olivat kumpainenkin puetut vanhaan saksilaiseen vaateparteen, joka itsessään ei suinkaan ollut ruma, ja tässä tilaisuudessa kalleista aineista tehty, mutta se erosi suuresti sekä kuosiin että ulkomuotoon nähden muiden vierasten vaatteuksesta. Sentähden Juhana-prinssi nähdessään tämän puvun, joka senaikaisen muodin kannalta katsoen oli kovin erikoismallinen, kuiskasi Woldemar Fitzursen korvaan kehuen malttiansa, kun hän oli voinut hillitä itseään nauruun purskahtamasta. Puolueeton katselija olisi kuitenkin epäilemättä arvostellut saksilaisten lyhyttä, kaitaista ihokasta ja pitkää viittaa kauniimmaksi ja samalla myös mukavammaksi kuin normannilaisten pukua. Näillä näet oli alusvaatteena niin pitkä ja leveä nuttu, että näytti paidalta tai kuormamiehen mekolta; ja sen yllä he käyttivät aivan pikkuista levättiä, josta ei ollut mitään suojaa pakkasta eikä sadetta vastaan ja jonka ainoana virkana oli näyttää, miten paljon nahkareunustaa, tikkauksia sekä kalliita kiviä räätäli osasi saada mahtumaan niin pienelle alalle. Keisari Kaarle Suuri, jonka aikana nämä pienet päällystakit ensiksi pääsivät muotiin, näytti ymmärtäneen, mitä vastuksia niistä oli. »Herran nimessä», sanoi hän, »mitä apua on tuommoisista typistetyistä takeista? Maatessa niistä ei ole peittoa, ratsastaessa ei ole suojaa tuulta eikä sadetta vastaan, eivätkä ne istuessakaan varjele sääriä kosteudelta eikä pakkaselta.»
Tämä keisarillinen moite ei estänyt kuitenkaan lyhyitä päällystakkeja pääsemästä valtaan, ja se muoti kesti niihin aikoihin asti, joista nyt on puhe, erittäinkin Anjoun suvun hovissa. Prinssi Juhanan seuralaisilla oli siis kaikilla tämä puku, ja saksilaisten päällysvaatteena olevat pitkät viitat olivat heidän silmissänsä sangen naurettavat.
Pöytä, jonka ympärillä vieraat istuivat, miltei notkui herkkujen runsaudesta. Prinssin matkajoukkoon kuuluvat monilukuiset kokit olivat koettaneet parasta taitoaan, saadaksensa tavalliset ruoka-aineet laitetuksi niin monenlaisiin eri muotoihin kuin mahdollista. He olivatkin, melkein yhtä hyvin kuin meidän aikamme keittiötaidon mestarit, osanneet peittää niiden alkuperäisen muodon aivan tuntemattomaksi. Paitsi kotimaisia ruokalajeja, nähtiin siellä kaikenlaisia ulkomaankin herkkuja, sekä paljon kalliita piirakoita, sokerileipiä ja sämpylöitä, joita vain korkeimmilla aatelisherroilla oli tapana tuottaa pöytäänsä. Ylellisyyden kukkurana tarjottiin kalleimpia juomia, sekä ulkomaisia että oman maan tuotteita.