Ylellisyyttä, niinkuin tästä näemme, normannilaisherrat rakastivat; mutta he eivät sentään, ylimalkaan puhuen, olleet taipuvaisia ylensyömiseen. Pöydässä heidän mielestään tuotti suurinta nautintoa herkkujen hienous eikä ravinnon ylenpalttinen runsaus. Voitetuita saksilaisia sitä vastoin he syystä haukkuivat ahmateiksi ja juopoiksi, lisäten, että niin halpa-arvoiset viat juuri sopivatkin niin halvalle kansalle. Ylenmääräisestä keittiön sekä viinikellarin antimien nauttimisesta tosin oli myös syytä moittia prinssi Juhanaa ynnä hänen seuralaisiaan, jotka tahtoivat olla hänelle mieliksi ja sentähden ottivat esikuvakseen hänen irstaat tapansa; — saihan mainittu herra, niin kerrotaan, viimein loppunsakin liiallisesta päärynäateriasta, jonka päälle hän oli juonut kovin verestä olutta. Mutta hänen käytöksensä olikin aivan poikkeava normannilaisten tavallisesta elämänlaadusta.
Teeskennellyllä vakavuudella, vaikka yhä salaa viittaillen toisillensa, väijyskelivät normannilaisritarit ja aatelisherrat, eivätkö Athelstan ja Cedrik, jotka olivat tottumattomia tämmöisten pitojen menoihin ja tapoihin, käyttäytyisi moukkamaisesti. Näiden pilkallisten silmien edessä oppimattomat saksilaisemme tietämättänsä rikkoivatkin useampia niistä mielivaltaisista säännöistä, jotka seuraelämässä vallitsevat. Ja niinkuin tiedämme, ihmiset suovat pikemmin anteeksi rikoksen hyviä tapoja tai todellisen sivistyksen lakeja vastaan kuin vähäpätöisimmänkin seuramenon pykälän laiminlyömistä. Cedrikistä, joka pyyhki kätensä liinasella sen sijaan, että muka olisi pitänyt haihduttaa kosteus käsistä niitä sievästi ilmassa heiluttamalla, laskettiin siis vielä paljon enemmän pilkkaa kuin Athelstanista, kun hän ahmasi kitaansa kokonaisen suuren piirakan täynnä kalleimpia ulkomaan herkkuja, semmoisen, jota siihen aikaan nimitettiin Karum-piirakaksi. Mutta saatiinpa sitten kavalasti solmivien kysymysten kautta ilmi, että Coningsburghin thane (eli franklin normannilaisten puhetavan mukaan) ei ollutkaan yhtään älynnyt, mitä lajia hän pisti poskeensa ja että hän oli luullut Karum-piirakan sisässä olevia suokuireja sekä satakieliä tavallisiksi kyyhkysiksi ja leivosiksi. Kas silloin hänkin sai täysin määrin pilkkaa tietämättömyydestään, joka kuitenkin oikeastaan olisi ollut vähemmän moitittava kuin edelläkäypä ahmatintapainen ahneus.
Pitkällinen ateria loppui viimein. Siitä huolimatta miehet yhä viipyivät pöydän ääressä. Viinipikareita ahkerasti kallistellen juttelivat he turnajaisten tapahtumista, — tuntemattomasta jousimiehestä, joka maaliin ammunnassa oli saanut palkinnon — Mustasta ritarista, joka oli nöyrästi väistynyt vastaanottamatta ansaittua kunniaa — ja urhoollisesta Ivanhoesta, joka oli vaarallisella haavalla saanut maksaa voittonsa. Näistä asioista juteltiin soturien tavallisella vapaudella, ja leikkisanoja sekä naurua kaikui ympäri salia. Juhana-prinssi yksin istui tämän ilon keskellä synkkänä, otsa rypyssä. Raskas huoli näytti painavan hänen mieltään. Välistä vain, kun joku hänen seuralaisistansa häntä muistutti, näytti hän huomaavan, mitä ympärillä tehtiin ja puhuttiin. Silloin hän aina kavahti mietteistään, tyhjensi pikarillisen viiniä ikäänkuin mielensä karaistukseksi, ja sekaantui puheeseen muutamilla äkisti ja umpimähkään lausutuilla sanoilla.
»Me juomme tämän maljan», sanoi hän tällä tavoin, »Wilfred Ivanhoen, turnajaistemme voittajan kunniaksi, ja lausumme mielipahamme sen johdosta, ettei haavansa ole sallinut hänen saapua näihin pitoihimme. —Tyhjentäkää kaikki tämä malja, ja varsinkin te, Cedrik, Rotherwoodin herra, joka olette sen toivorikkaan nuorukaisen arvokas isä!»
»Ei, armollinen herra», vastasi Cedrik nousten ja asettaen pikarinsa koskemattomana pöydälle, »minä en suo enää pojan nimeä sille tottelemattomalle nulikalle, joka ylenkatsoo käskyjäni ja vielä lisäksi luopuu esi-isäinsä tavoista sekä menoista.»
»Voisiko olla mahdollista», huusi Juhana-prinssi teeskennellen taitavasti kummastusta, »että niin urhokas ritari olisi samalla kelvoton tai tottelematon poika!»
»Niinpä kuitenkin, armollinen herra», vastasi Cedrik, »on tämän Wilfredin laita. Hän lähti matalasta majastani teidän veljenne hoviin hakien iloisten aatelisnuorukaisten seuraa; ja siellä hän oppi noihin ratsastuskonsteihin, joita te pidätte niin suuressa arvossa. Hän lähti huolimatta tahdostani ja käskystäni. Alfred-kuninkaan aikoina olisi tämmöistä käytöstä sanottu tottelemattomuudeksi — niin, jopa pidetty kovasti rangaistavana rikoksena.»
»Ah!» sanoi Juhana-prinssi ollen syvällä huokauksella osoittavinaan sääliänsä, »koska teidän poikanne oleskeli onnettoman veljeni seurassa, niin ei tarvitsekaan kysyä, mistä tai keneltä hän oppi tottelemattomaksi pojaksi.» Näin lausui Juhana-prinssi aivan muistamatta, että kaikista Henrik II:n pojista, jotka siinä suhteessa olivat kaikkityyni syyllisiä, hän itse oli ollut pahin kapinoitsija ja kiittämättömin isäänsä kohtaan.
»Jos oikein muistan», hän lisäsi vähän aikaa vaiti oltuansa, »niin on veljeni aikonut lahjoittaa suositullensa avaran Ivanhoen läänitysmaan?»
»Hän läänitti sen pojalleni», vastasi Cedrik, »ja tämä juuri onkin pahimpia syitä eripuraisuuteen minun ja Wilfredin välillä, että hän siinä määrin alensi itsensä ja vastaanotti läänitysmiehenä samat maat, joita hänen esi-isänsä vapaasti ja itsenäisesti hallitsivat.»