»Teidän majanne köyhyys, arvoisa isä», sanoi ritari, joka ympärilleen katsoessansa ei nähnyt muuta kuin lehdistä tehdyn vuoteen, tammipuusta kömpelösti veistetyn ristiinnaulitunkuvan, messukirjan, höyläämättömän pöydän sekä kaksi tuolia ja pari huonoa talouskalua, »teidän majanne köyhyys, ainakin minun mielestäni, suojelee teitä täydesti varkailta, mainitsemattakaan noita uskollisia koirianne, jotka ovat tarpeeksi isot ja väkevät, jollen pety, vaikka sarvaankin maahan murtamaan. Olisihan niistä täysi vastus hyvällekin urholle.»
»Hyvä metsänvartija», sanoi erakko, »on sallinut minun pitää nämä koirat, kunnes ajat paranevat.»
Näin puhuttuaan erakko pisti tulisoihdun kiemuraksi väännettyyn rautapihtiin, joka toimitti kynttilänjalan virkaa. Hän kantoi nyt tammisen pöytänsä valkean eteen, lisäsi kyteville kekäleille vähän kuivaa puuta tulen virikkeeksi; sitten hän sijoitti tuolinsa pöydän ääreen ja viittasi ritaria istumaan toiselle.
He kävivät istumaan ja katselivat sangen yksitotisesti toinen toisensa muotoa. Kumpikin mahtoi miettiä mielessänsä, että vastapäätä istuja oli vahvin ja jättiläismäisin mies, mitä hän vielä iässään oli nähnyt.
»Arvoisa erakko», sanoi ritari, kauan ja kiinteästi katsottuaan isäntäänsä, »jollen sillä liioin häiritse pyhiä mietteitäsi, niin tahtoisin sinulta, pyhältä mieheltä, kysyä kolme asiaa. Ensiksikin: mihinkä panisin hevoseni? — Toiseksi: mitä voisin saada iltaruoakseni? — Ja kolmanneksi: mihinkä käyn lepäämään täksi yöksi?»
»Minä tahdon», sanoi erakko, »vastata sinulle sormellani, koska valani ei salli minun puhua, jos viittauksilla voin tulla toimeen.» Näin sanoen hän viittasi kahteen nurkkaan.
»Tuossa on talli», lisäsi hän, »ja tuossa makuusijasi; ja tässä», ottaen alas hyllyltä vadin, jossa oli kaksi kourallista paahdettuja papuja, ja asettaen sen pöydälle, »tässä on illallisruokasi.»
Ritari kohautti olkapäitään, läksi ulos, toi sisään hevosensa, joka sillä välin oli ollut puuhun sidottuna, riisui huolellisesti pois satulan ja levitti väsyneen juhdan selkään oman viittansa.
Matkustajan huolellisuus ja taito hänen hoitaessaan hevostaan nähtävästi liikutti hiukan erakon mieltä. Hän mutisi puoliääneen, että kodassa kuitenkin oli vähäisen heiniä varattuna metsänvartijan ratsun tarpeiksi, ja veti salaloukosta esiin koko tukon, jonka hän pani ritarin hevosen eteen. Kohta sen jälkeen hän myös levitti kuivattuja kanervanvarsia siihen nurkkaan, jonka hän oli määrännyt matkustajan makuusijaksi. Ritari kiitti tästä kohteliaisuudesta, ja sen jälkeen molemmat kävivät jälleen istumaan pöydän ääreen, jolla papuvati seisoi heidän keskivälillänsä. Erakko luki nyt pitkän ruokasiunauksen, jossa alkuperäisestä latinasta ainoastaan hiukan merkkiä oli jäljellä, paitsi silloin tällöin jonkin sanan tai lauseen pitkään venytetyssä loppupäätteessä. Sitten hän avasi sangen leveän suunsa, jonka hampaita sekä valkeuteen että myös terävyyteen nähden olisi voinut verrata metsäkarjun purimiin, ja näytti hyvää esimerkkiä vieraallensa sillä, että hän haukkasi kolme, neljä kuivaa papua, mikä tosin oli sangen mitätön jauhe niin suuressa ja kelvollisessa myllyssä.
Noudattaaksensa tätä esimerkkiä ritari riisui yltään kypärän, haarniskan ynnä enimmät muutkin varusteensa osat. Täten erakko näki tuuheain, keltaisten kiharain ympäröimän pään, siniset, erinomaisen kirkkaat ja loistavat silmät, sievänmuotoisen suun, jonka ylähuulta varjostavat viikset olivat tummemmanväriset kuin tukka, — sanalla sanoen kasvot, joiden peloton, miehuullinen, uskalias näky hyvin sopi yhteen ruumiin rotevuuden kanssa.