Kamaripalvelija ja kirjuri poistuivat huoneesta antamaan käskyn, että kaikki ovet oli suljettava ja pienintäkin melua tarkalleen vältettävä koko talossa. Muutamat aatelismiehet kävivät vapaa-ehtoisesti vartioimaan etusaliin, mutta sairaan kreivin huoneeseen jäivät vain hänen suosituin kamaripalvelijansa, seppä ja Tressilian. — Seppä Waylandin ennustukset toteutuivat pian, sillä kreivi vaipui kohta niin syvään ja raskaaseen uneen, että hänen vuoteensa ääressä valvojat rupesivat pelkäämään hänen heikossa tilassaan kuolevan heräämättä horroksistaan. Seppä Waylandkin näytti levottomalta ja tunnusteli tuon tuostakin hiljaa kreivin ohimoita, tarkaten eritotenkin hänen hengitystään, joka oli täyteläinen ja syvä mutta samalla myöskin kevyt ja keskeymätön.
XV Luku.
Te tyhmät, härkäpäiset, raa'at kollot!
Kuin, ei arvoa, ei palvelusta?
Miss' on se lurjus, jonka lähetin?
Äkäpussin kesytys.
Ei ole hetkeä toista, jolloin ihmiset näyttäisivät toistensa silmissä kehnommilta tai jolloin he tuntisivat olonsa tukalammaksi kuin aamun ensi sarastukseen asti valvotun yön jälkeen. Ensi luokan kaunotarkin tekisi aamuruskon keskeyttämäin tanssijaisten jälkeen viisaimmin poistuessaan innokkaimpienkin, puolueellisintenkin ihailijainsa nähtäviltä. Tuollainen kalpea, rumentava ja epäkiitollinen valo alkoi hämärtää niillekin, jotka olivat koko yön pitäneet vahtia Say's Courtin etusalissa, ja se sekoitti kylmän, heikon, sinisen kajastuksensa sammuvien lamppujen ja soihtujen punakeltaisiin, savuaviin säteisiin. Nuori urho, jonka tunnemme edellisestä luvusta, oli muutamia minuutteja sitten lähtenyt huoneesta ottamaan selkoa ulkoportilla kuuluneesta kolkutuksesta, ja palatessaan hämmästyi hän niin kovin valvontatovereinsa kurjaa, aavemaista näköä, että huudahti: »Voi minun päiviäni sentään, hyvät herrat, kuinka Te olette tarhapöllön näköisiä! Enpä tiedä, vaikka näkisin Teidän auringon noustessa lentää kahnuttelevan tiehenne sokaistuin silmin ja piiloutuvan läheisimpään seiniläspensaaseen tai rappeutuneeseen torniin!»
»Suistappa suusi, Sinä hassutteleva narri», sanoi Blount; »suistappa suusi. Onko tässä nyt tuollaisten pilapuheiden aika, kun koko Englannin miehuus vetelee ehkä tuolla seinän takana viimeisiä henkäyksiään?»
»Siinä Sinä loikoelet», vastasi nuori urho.
»Kuinka, loikoelen!» huudahti Blount hypähtäen pystyyn, »valehtelen siis! Ja sen Sinä sanot minulle?»
»Niin sanonkin, sillä niin Sinä teit, Sinä närkäs narri», vastasi nuorukainen; »etkö Sinä äsken juuri loikoellut tuossa penkilläsi, etkö jo? Mutta Sinunpa sitä pitää aina oleman tuollainen lyhytnokkainen tuittupää, joka tarraa niin vimmatusti kiinni pieneen viattomaan sananvääntelyyn! Mutta mitä itse asiaan tulee, niin vaikka minä rakastankin ja kunnioitankin jaloa herraamme yhtä uskollisesti kuin Sinä tai kuka rahansa, sanon kuitenkin, että jos taivas nyt ottaisi hänet meiltä, ei kaikki Englannin miehuus silti kuolisi hänen kanssaan.»
»Sepä sen», ivaili Blount, »sillä suuri osa siitä jäisi tietysti Sinun kanssasi eloon.»