He saapuivat paikalle, jonka näkyvissä, vaikka hieman ulohtaammalla nuori ritari yhä viipyi, ikäänkuin linnustaja, joka vartioi virittämäänsä verkkoa. Kuningatar lähestyi akkunaa, johon Raleigh oli hänen lahjallaan kirjoittanut seuraavan säkeen: —
»Kiipeisin, vaan putoomista pelkään.»
Kuningatar hymyili, luki säkeen kahdesti, toisen kerran harvakseen rouva Pagetille, toisen itsekseen.
»Kaunis alku», sanoi hän hetkisen mietittyään; »mutta minusta nähden on runotar hyljännyt nuoren älyniekkamme juuri yrityksensä parhaassa paikassa. Olisi armeliasta — eikö olisikin, rouva Paget? — päättää se hänen puolestaan. Koetappas runolahjojasi.»
Rouva Paget, joka oli kehdostaan saakka ollut yhtä epärunollinen kuin kuka tahansa kamarirouva ennen häntä tai hänen jälkeensä, selitti olevansa kerrassaan kykenemätön avustamaan nuorta säeseppää.
»No sitten täytyy meidän itsemme uhrata runottarille», sanoi Elisabet.
»Kenenkään suitsutus ei voi olla heille mieluisampi», virkkoi rouva Paget; »ja Teidän Korkeutenne on saattava Parnasson neitsyet niin suureen kiitollisuudenvelkaan —»
»Vaiti, Paget», sanoi kuningatar, »Sinä pilkkaat sitä kuolematonta yhdeksikköä — mutta koska he itse ovat neitseitä, katsahtavat he varmaankin suosiollisesti neitseellisen kuningattaren puoleen — ja siksi — kuinka tämä säe nyt taas olikaan: —
»'Kiipeisin, vaan putoomista pelkään.'
»Eiköhän vastaus voisi paremman puutteessa kuulua näin: —