Tressilian lähti viipymättä salista ja käski tuomaan seppä Waylandin erääseen sivuhuoneeseen; kun oli tuotu valoa ja taitoniekka saapunut, hämmästyi hän suuresti miehen kiihtynyttä näköä.
»Mikä Sinun on, Wayland?» kysyi Tressilian; »oletko nähnyt itse pääkehnon?»
»Pahemman, herra, pahemman olennon näin», vastasi Wayland, »lohikäärmeen, taruhirviön näin. Jumalan kiitos, minä näin sen ensiksi, eikä se nähnyt minua, niin että siten saa se vähemmän pahaa aikaan.»
»Jumalan nimessä, puhu nyt jotain järkeäkin!» huudahti Tressilian, »ja selitä, mitä tarkoitat!»
»Entisen mestarini näin», vastasi seppä. — »Eilen illalla vei muuan uusi ystäväni minut katsomaan palatsin kelloa, arvellen moisten taitotöiden minua huvittavan. Ja kellohuoneen viereisen tornin akkunassa näin entinen mestarini.»
»Varmaankin Sinä erehdyit», sanoi Tressilian.
»Minä en erehtynyt», vakuutti Wayland. — »Ken on kerran nähnyt hänen kasvonsa, tuntisi ne miljoonien joukosta. Hänen pukunsa oli kyllä hyvin kummallinen, mutta hän ei voi kätkeytyä minulta valeverhoon, niin kuin minä, Jumalan kiitos, voin piiloutua häneltä. Minä en tahdo kuitenkaan kiusata Kaitselmusta pysymällä hänen näkyvillään. Näyttelijä Tarletonkaan ei osaisi niin ovelasti kätkeytyä valepukuun, ett'ei Doboobie ennemmin tai myöhemmin häntä keksisi. Minun täytyy poistua näiltä mailta huomenna; sillä meidän suhteemme ollessa sillä kannalla kuin se on, syöksyisin omaan surmaani, jos viipyisin hänen ulottuvillaan.»
»Mutta entä Sussexin kreivi?» kysyi Tressilian.
»Hän on nyt jo melkein täydelleen parantunut nauttimansa lääkkeen vaikutuksesta, mutta hänen tulee yhä ottaa pavunkokoinen määrä orvietanoa joka aamu syömättömään vatsaan — mutta hänen tulee varoa taudin uusiintumista.»
»Ja miten on siinä meneteltävä?» kysyi Tressilian.