»Niin, niin, opastakaa Te vain häntä, mestari Herasmus», sanoi eukko, joka nähtävästi halusi vapauttaa talonsa vieraastaan; »ketä piru ajaa, sen täytyy väkisinkin mennä.»
»Do manus», sanoi koulumestari, »minä alistun — mutta minä otan koko maailman todistajakseni, että minä olen tälle kunnioitettavalle herralle perinpohjaisesti selvittänyt kaiken sen vahingon, minkä hän on jo tehnyt ja tulee vasta tekemään kuolemattomalle sielulleen, siten ruvetessaan saatanan liittolaiseksi. Niinpä en minä itse lähdekään vieraamme matkaan, vaan lähetän häntä saattamaan oppilaani. — Ricarde! Adsis, nebulo.»
»Luvallanne puhuen, siitä ei tule mitään», tokaisi eukko; »Te saatte hukuttaa oman sielunne, jos mielenne tekee, mutta minun poikani ei pidä juokseman moisilla asioilla; ja minua ihmetyttääkin, herra tohtori, että Te ehdotattekaan sellaista tointa pikku Dickielleni.»
»Ei, hyvä Sludge-mummoseni», vastasi koti-opettaja, »Ricardus menee vain tuonne mäelle ja osoittaa sormellaan vieraalle seppä Waylandin asunnon. Älä luule hänelle mitään pahaa tapahtuvan, sillä hän luki tänä aamuna syömättömällä vatsalla luvun septuagintasta ja sen lisäksi on hän tutkinut määrätyn pätkän kreikankielistä testamenttiaan.»
»Niin», sanoi hänen äitinsä, »ja minä neuloin hänen nuttunsa kaulukseen noidanjalavan vesan silloin kun se ilkeä varas alkoi näillä seuduin temppuilla ihmisten ja elukoiden kanssa.»
»Ja koska hän usein — epäilen sitä vahvasti — käy sen velhon luona omin päinsäkin, niin saa hän nytkin lähteä sinne tai ainakin lähettyville meidän mieliksemme ja tämän vieraan palvelukseksi. — Ergo, heus, Ricarde! adsis, quaeso, mi didascule.»
Tämä näin hellin sanoin huudettu oppilas ventturoi vihdoin huoneeseen; hän oli oudon näköinen, vaaperteleva, ruma pojanvekara, joka kääpiömäisen kokonsa takia näytti noin kahdentoista tai kolmentoista ikäiseltä, vaikka hän todellisuudessa otaksuttavasti olikin paria vuotta vanhempi; hänen päätään peitti ylen pörröinen, punaisenkellertävä tukka, hänen kasvonsa olivat pisamaiset ja auringonpaahtamat, hänen nenänsä leveä ja litteä, leukansa pitkä, ja hänen harmaat tuijottavat silmänsä katsoivat hullunkurisesti vinoon ja lähenivät melkein kieroutta, vaikk'ei sitä voinutkaan aivan varmaan vakuuttaa. Oli mahdotonta katsella tätä pikkumiestä tuntematta melkoista naurunhalua, etenkin kun Sludge-mummo veti hänet syliinsä ja suuteli häntä, välittämättä pojan vastustelemisista ja potkimisista, joilla tämä vastasi eukon hyväilyihin, sekä nimitteli häntä omaksi kalliiksi kaunehelmekseen.
»Ricarde», sanoi opettaja, »Sinun täytyy heti paikalla (se on profecto) mennä tuolle mäelle ja näyttää tälle kunnian herralle seppä Smithin paja.»
»Kaunis aamutehtävä tosiaankin», vastasi poika paremmalla kielellä kuin Tressilian oli odottanutkaan; »ja kuka tietää, vaikka paholainen lennättäisi minut matkaansa ennen kuin palaan?»
»Niin, niin oikein», ehätti eukko Sludge, »ja olisittepa saanut kahdestikin miettiä, herra koulumestari, ennen kuin lähetätte rakkaan kultupoikani sellaiselle asialle. Sitäkös varten minä täytän Teidän mahanne ja vaatetan raatonne, sitäkös jo, en mä paremminkaan sano!»