Mutta heidän konnamaisuutensa ei oltu sallittu enää kestää kauvempaa; — sillä heidän vielä tästä neuvotellessaan hyökkäsivät Tressilian ja Raleigh huoneeseen, päästyään kartanoon Tiderin ja Fosterin palvelijan avulla, jotka he olivat pidättäneet kylässä.
Anton Foster pakeni heidät nähtyään; ja kun hän tunsi kaikki vanhan sokkeloisen talon sopet ja käytävät, ei häntä löydetty. Mutta Varney vangittiin paikalla; ja osoittamatta lainkaan katumusta töistään, näytti hän päinvastoin pirullisesti riemuitsevan neuvoessaan heille murhatun kreivittären jäännökset, samalla uhmailevasti pyytäen heitä todistamaan hänellä olleen jotakin osaa hänen kuolemaansa. Tressilian joutui niin epätoivoisen, rajattoman surun valtaan nähdessään nämä musertuneet, yhä vielä lämpimät jätteet olennosta, joka vielä hetki sitten oli ollut niin rakastettava ja rakastettu, että Raleighin oli pakko toimittaa hänet holvista väkivallalla, itse ryhtyen sitten kaikkiin asiain vaatimiin toimenpiteisiin.
Toisessa kuulustelussa ei Varney lainkaan salannut rikostaan eikä sen vaikuttimia, esittäen suoruutensa syyksi, että vaikka useat hänen tunnustamistaan seikoista olisivat voineet perustua hänen tekojaan tutkittaessa vain epäluuloihin, nuo epäluulot olisivat kuitenkin riittäneet riistämään häneltä Leicesterin luottamuksen ja kukistamaan kaikki hänen korkealle tähtäävät kunnianhimoiset suunnitelmansa. »Minä en ole syntynyt», sanoi hän, »elää kituuttamaan loppu-ikääni halveksittuna hylkynä — enkä minä myöskään aijo kuolla niin, että minun kohtaloni valmistaisi roskakansalle juhlapäivän.»
Näiden sanojen johdosta alettiin pelätä hänen yrittävän väkivaltaa itselleen, ja häneltä otettiin huolellisesti kaikki, millä hän olisi voinut toteuttaa sellaisen aikomuksen. Mutta monien muinaisajan sankarten tavoin kuljetti hän aina mukanaan pienen määrän vahvaa, varmaankin kuuluisan Demetrius Alascon valmistamaa myrkkyä. Hän oli nähtävästi nauttinut sitä yöllä, sillä seuraavana aamuna tavattiin hänet hengetönnä kopistaan; eikä hän näyttänyt kovia tuskiakaan kärsineen, sillä hänen kasvoillaan väreili vielä kuolemassakin sama ivallinen hymy, joka oli ollut niiden ominaisimpana piirteenä hänen eläessään. »Jumalattomalla ei ole kahleita kuollessaan», sanotaan raamatussa.
Hänen rikostoverinsa kohtalo pysyi kauvan tuntemattomana. Cumnorin kartano tyhjeni asukkaista heti murhan jälkeen; sillä sen huoneen läheisyydestä, jota sanottiin rouva Dudleyn kammioksi, väittivät palvelijat kuulevansa voihkinaa, huutoa ja muuta sellaista yliluonnollista melua. Jonkun ajan kuluttua tuli Janetista, kun hänen isästään ei saatu mitään tietoa, hänen omaisuutensa eittämätön haltijatar, ja hän luovutti sen sekä kätensä Waylandille, joka nyt oli kohonnut vakavaan asemaan, hänellä kun oli paikka Elisabetin palveluksessa. Mutta vasta sitten kun he olivat jo molemmat maanneet haudassa useita vuosia, toimitti heidän vanhin poikansa ja perillisensä erinäisiä tutkimuksia Cumnorin kartanossa ja keksi salakäytävän, jota sulki rouva Dudleyn kammion vuoteen takaa avautuva rautainen ovi ja joka vei jonkunlaiseen holvikomeroon; sieltä tavattiin vahva, suuren joukon kultaa sisältävä rauta-arkku, jonka kannella virui ihmisluuranko. Anton Fosterin kohtalo oli nyt selvillä. Hän oli paennut tähän piilopaikkaan, mutta unohtanutkin ponninlukon avaimen; ja kun hän ei siten enää päässyt ulos komerosta, jonka hän oli niin taidokkaasti varustanut sielunsa autuuden hinnalla hankkimansa kullan säilytyspaikaksi, oli hän menehtynyt sinne surkealla tavalla. Otaksuttavasti eivät palvelijain kuulemat voivotukset ja kirkaisut olleetkaan kaikkea perää vailla, vaan olivat lähteneet juuri tämän kurjan, kuolemantuskissaan apua ja pelastusta huutavan miehen huulilta.
Tieto kreivittären kauheasta kuolemasta teki äkkinäisen lopun Kenilworthin juhlista. Leicester poistui hovista ja antautui pitkäksi ajaksi katumuksensa valtaan. Mutta kun Varney oli viimeisissä lausunnoissaan koettanut kaikin keinoin säästää isäntänsä mainetta, sääliteltiin kreiviä pikemminkin kuin vihattiin. Kuningatar kutsui hänet sitten hoviin takaisin; hänestä tuli uudelleen mahtava valtiomies ja suosikki, ja hänen elämänuransa loppupuoli on kyllin tunnettu historiasta. Mutta hänen kuolemassaan oli jotakin kostavaa, sillä, hyvin yleisesti uskotun tarinan mukaan johtui se myrkkyannoksesta, jonka hän itse sattui erehdyksessä nielemään, vaikka hän oli tarkoittanutkin sen toiselle henkilölle.
Ritari Hugh Robsart kuoli pian tyttärensä jälkeen, asetettuaan Tressilianin talonsa ja tavaransa perilliseksi. Mutta ei riippumattoman maalaiselämän mahdollisuus eivätkä suosionlupaukset, joilla Elisabet koetti houkutella häntä hoviin, voineet karkoittaa hänen syvää surumielisyyttään. Minne hän menikin, kaikkialla oli hän näkevinään edessään rakkautensa varhaisen ja ainoan esineen runneltuneen ruumiin. Pidettyään huolta ritari Hughin, Lidcoten linnan herran perheeseen kuuluneiden vanhojen ystäväin ja vanhojen palvelijain toimeentulosta, astui hän vihdoin ystävänsä Raleighin kanssa laivaan matkustaakseen Virginiaan, ja tässä vieraassa maassa kuoli hän sitten ennen aikaansa nuorena vuosiltaan, mutta vanhana kärsimyksiltään.
Sivuhenkilöistä on meidän vain mainitseminen, että Blountin järki kirkastui samassa määrässä kuin hänen nauharuusukkeensa vaalenivat ja että hän täyttäessään velvollisuutensa urheana sotapäällikkönä oli paljoa paremmin paikallaan kuin lyhyen hovi-elämänsä aikana; ja että Flibbertigibbetin terävä äly nosti hänet sekä Burleighin että Cecilin palveluksessa suosioon ja arvoon.