Tuskin oli kaksi minuuttia kulunut, kun Foster, joka oli jäänyt paikoilleen, kuuli hevosen kavioitten kopsetta pihalta ja sitten vihellystä, joka muistutti aivan kreivin tavallista tulomerkkiä; — silmänräpäys sen jälkeen avautui kreivittären huoneen ovi ja samassa vajosi laskuluukku. Humahdus — raskas jysäys — heikkoa voihkinaa — ja kaikki oli ohi.
Samassa huusi Varney akkunasta, äänessään sävy, joka oli kuvailematon sekoitus kauhua ja ivaa: »Onko lintu loukussa? — onko teko tehty?»
»Oo, Jumala meitä armahtakoon!» vastasi Anton Foster.
»Mitä siinä uriset, hölmö!» ärjäisi Varney, »toimesi on päättynyt ja palkintosi varma. Katso holviin — mitä näet?»
»Minä näen vain valkean vaatekasan, lumikinoksen tapaisen», vastasi
Foster. »Oi Jumala! nyt liikuttaa hän käsivarttaan!»
»Pudota jotakin hänen päälleen. — Kultakirstusi, Tony — se on raskas.»
»Varney, Sinä olet ihmiseksi tullut saatana!» huudahti Foster; — »Ei tarvita enää mitään — hän on mennyt!»
»Niin ovat menneet myöskin meidän vaivamme», sanoi Varney huoneeseen astuessaan; »enpä olisi ikinä luullut osaavani niin hyvin jäljitellä kreivin merkkivihellystä.»
»Oo, jos taivaassa kostoa on, olet Sinä sen ansainnut», vastasi Foster, »ja se on Sinut kerran kohtaava, — Sinä syöksit hänet turmioon juuri hänen hellimpien tunteittensa avulla. — Se on samaa kuin jos keittäisi lapsen äitinsä maidossa!»
»Sinä olet uskonkiihkoinen aasi», sanoi Varney; »ajatelkaamme nyt vain, millä tavalla tästä tietoa levitämme — ruumiin täytyy jäädä sinne, missä se nyt on.»