»Missä Lambourne sitten viipyy?» uteli Foster.
»Älä sitä kysele», neuvoi Varney; »Sinä olet kyllä hänet kerran näkevä, jos uskosi on oikea. — Mutta palatkaamme vakavampaan asiaamme. — Minä opetan Sinua, Tony, virittämään loukun hyypän pyydystämiseksi — tuo Sinun laskuluukkusi — tuo Sinun leikkikalusi pysynee kai näennäisesti turvallisena, eikö pysykin, vaikka tukeet olisikin vedetty alta pois?»
»Pysyy kun pysyykin», vakuutti Foster, »ellei vain sille astuta.»
»Mutta jos nyt armollinen rouva yrittäisi paeta sen yli, pudottaisi kai hänen painonsa sen alas?» uteli yhä Varney.
»Hiirenkin paino siihen riittäisi», selitti Foster.
»No, hän kuolee siis aikoessaan uudelleen karata, ja mitä voimme me siihen, Sinä enempää kuin minäkään, kunnon Tony? Menkäämme nukkumaan ja keskustelkaamme huomenna lähemmin suunnitelmastamme.»
Seuraavana päivänä illan lähetessä vaati Varney Fosteria ryhtymään ehdotuksen toteuttamiseen. Tider ja Fosterin vanha miespalvelija lähetettiin jonkun tekosyyn varjolla alas kylään, ja Anton itse, haluten muka katsoa, että kreivittärellä oli kaikkea mitä hän tarvitsi, käväisi hänen kammiossaan. Hänen päätökseensä vaikutti niin horjuttavasti se lempeys ja kärsivällisyys, millä kreivitär näytti kestävän vankeutensa, ettei hän voinut olla kieltämättä häntä vakavasti millään ehdolla astumasta huoneensa kynnyksen yli ennen Leicesterin kreivin saapumista, »mikä», lisäsi hän, »on toivoakseni tapahtuva hyvin pian.» Amy lupasi säyseästi alistua kohtaloonsa, ja Foster palasi paatuneen toverinsa luo omatuntonsa puoliksi keventyneenä sitä rasittavasta taakasta. »Minä olen varoittanut häntä», ajatteli hän; »varmasti on vaaraton ansa, joka on asetettu linnun nähtäville.»
Hän jätti sentähden kreivittären oven telkeämättä ulkoapäin ja veti Varneyn katsellessa pois laskuluukkua tukevat laitteet, niin että se hädin tuskin pysyi vaakasuorassa asennossaan pelkän kiinnysvoiman avulla. He laskeutuivat sitten alakertaan odottamaan juonensa seurauksia, mutta saivat odottaa kauvan turhaan. Vihdoin Varney, joka oli kävellyt edes ja takaisin kasvot viittansa peitossa, heitti sen äkkiä sivulle ja huudahti: »Ei ole tosiaankaan vielä nähty kylliksi typerää naista päästämään käsistään noin oivallista pakenemistilaisuutta!»
»Ehkäpä on hän päättänyt odottaa rauhassa puolisonsa paluuta», virkkoi
Foster.
»Totta! — aivan totta», huudahti Varney ulos syöksähtäen, »sitä en tullut ajatelleeksikaan.»