»Minä lähden tästä», virkkoi Foster, »minä otan itse selkoa —» Hän otti lampun ja riensi ovelle, mutta alkoi siinä epäröidä ja pysähtyi lopulta kokonaan. »Etkö Sinä tulisi kanssani?» pyyteli hän sitten Varneyta.
»Mitä varten?» kysyi Varney; »minä näin ja haistoin siellä jo tarpeeksi kaikenlaista pilatakseni ruokahaluni. Rikoin sentään akkunan raittiin ilman laskemiseksi — siellä tuntui tulikiven katkua, ja koko kammio oli niin täynnä muita yhtä tukahuttavia huuruja kuin olisi itse paholainen siellä oleskellut.»
»Ja eiköhän siinä itse pääkehno ollutkin pelissä?» puheli Foster yhä epäröiden; »olen kuullut sen olevan hyvin väkevän sellaisina aikoina ja sellaisen väen apulaisena.»
»Ja vaikka siellä olisi ollutkin se Sinun saatanasi, joka niin kiusaa mielikuvitustasi», vastasi Varney, »olet Sinä täydessä turvassa, ellei hän sitten ole maailman kohtuuttomin piru. Hän on hiljattain saanut kaksi oivaa makupalaa.»
»Kuinka, kaksi makupalaa — mitä tarkoitat?» ihmetteli Foster — »mitä tarkoitat?»
»Sen saat kyllä aikanaan tietää», vastasi Varney; — »ja sitten tulevat hänelle kohta kolmannetkin pidot — mutta Sinun mielestäsi on kai hän liian herkullinen pala paholaisen hampaille — hänellä pitää kai oleman psalminsa, harppunsa ja serafiminsa.»
Anton Foster kuuli tämän ja astui hitaasti pöydän luo: »Jumalani!
Ritari Rikhard, ja täytyykö sen sitten tapahtua?»
»Täytyy, totisesti täytyy, Anton, taikka vapaaläänityksestäsi ei ole puhettakaan», vastasi hänen järkähtämätön liittolaisensa.
»Minä uumoilin koko ajan, että sinne sitä lopultakin päädytään!» jatkoi Foster; »mutta millä tavalla, ritari Rikhard — millä tavalla? — sillä minä en koko maailmankaan hinnasta kävisi käsiksi häneen.»
»En voi Sinua moittia», vastasi Varney; »en minä itsekään liioin haluaisi tehdä sitä — me kaipaamme kipeästi Alascoa ja hänen mannaansa; niin, ja sitten sitä Lambourne-koiraa.»