Foster murisi tästä pyynnöstä, mutta ei sentään pannut vastaan. Eukko vakuutti Varneylle, ettei Alasco ollut tuskin syönyt eikä juonut mitään hänen isäntänsä lähdettyä matkaan, vaan eli aina työkammioonsa suljettuna ja puheli siihen suuntaan kuin olisi koko maailman olemassa-olo riippunut hänen tutkimuksistaan.
»Minäpä opetan hänelle, että maailmalla on häneltä muutakin vaatimista», sanoi Varney, ottaen kynttilän ja lähtien kullantekijää hakemaan. Hän palasi melkoisen ajan kuluttua hyvin kalpeana, mutta entiset ivalliset uurteet poskilla ja nenänjuuressa, ja sanoi: »Ystävämme on meiltä mennyt.»
»Kuinka! mitä tarkoitat?» huusi Foster — »Paennutko — kadonnutko minun neljäkymmentä puntaani mukanaan, jotka hänen piti monistaman tuhansin kerroin? Minä toimitan virallisen takaa-ajon!»
»Minä neuvon Sinulle varmemman tien», virkkoi Varney.
»Kuinka! minkä tien?» hätäili Foster yhä; »minä tahdon takaisin ne neljäkymmentä puntaani — minä luulin jo varmasti saavani pistää ne tuhansin kerroin monistettuina kukkarooni — minä vaadin ainakin panostani takaisin.»
»Mene sitten ja hirtä itsesi ja syytä Alascoa perkeleen tuomio-istuimen edessä, sillä sinne on hän toimittanut asian.»
»Kuinka! — mitä Sinä tarkoitat — onko hän kuollut?»
»On kun onkin», vastasi Varney; »kasvot ja ruumis ovat jo aika tavalla turvonneet. — Hän on paraillaan sekoitellut jotakin saatanallista lääkettään, ja lasinaamus, jota hän aina sellaisissa tapauksissa käytti, on nähtävästi pudonnut hänen kasvoiltaan, niin että hieno myrkky on tunkeutunut hänen aivoihinsa ja tehnyt tehtävänsä.»
»Sancta Maria!» pääsi Fosterilta; — »minä tarkoitan, Jumala varjelkoon laupeudessaan meitä ahneudesta ja kuolemansynnistä! Eikö hänellä ollut siellä tekeillä mitään muutoskokeiluja? Näitkö kullan paloja sulatuskauhoissa?»
»En nähnyt, minä katselin vain sitä kuollutta raatoa», vastasi Varney; »inhoittava näky — hän oli jo niin turvonnut kuin kolme päivää teloituspyörällä virunut ruumis — Hyi hitto! saatappas tänne viinimalja.»