»Mutta tuleeko hän tänne? — tuleeko hän tosiaankin, hyvä Foster?»
»Niinpä niin, hyvä Foster!» vastasi toinen. — »Mutta mikähän Foster minä olen huomenna, kun Te puhutte minusta armolliselle herralle — vaikka kaikki, mitä olen tehnyt, on tapahtunut hänen omasta käskystään?»
»Olkaa Te minun suojelijani — vaikka tylykin — mutta suojelija joka tapauksessa», jatkoi kreivitär. »Oi, olisipa Janet vain täällä!»
»Hänen on parempi siellä, missä hän on», vastasi Foster — »toinenkin Teistä riittää jo panemaan järkevänkin pään pyörälle — mutta haluatteko hiukan ruokaa?»
»Oi, en, en — huoneeseeni vain — huoneeseeni. Toivoakseni», lisäsi hän pelokkaasti, »voin minä teljetä sen sisäpuolelta?»
»Kaikin mokomin», vastasi Foster, »sittenhän minä voin teljetä sen ulkopuolelta»; ja ottaen kynttilän käteensä opasti hän Amya sellaiseen rakennuksen osaan, missä tämä ei ollut vielä koskaan käynyt, ja vei hänet ylös tavattoman korkeita portaita, toisen eukon kantaessa edellä lamppua. Aivan mittaamattoman pitkiltä tuntuvien portaiden yläpäästä astuivat he lyhyeen, mustalla tammilaudoituksella verhottuun, hyvin ahtaaseen käytävään, jonka perällä näkyi vahva tammiovi; tämä ovi päästi heidät saiturin mitä kurjimmin kalustettuun kammioon, joka vain nimeltään erosi oikeasta vankilan kojusta.
Foster pysähtyi ovelle ja antoi kreivittärelle lampun, tarjoamatta tai sallimatta sitä kantaneen vanhan eukon avustusta. Kreivitär ei nyt huolinut muodollisuuksista, vaan sieppasi sen hätäisesti hänen kädestään, sulki oven ja telkesi sen kaikin runsain lukoin ja salvoin, joita siihen tarkoitukseen oli sisäpuolelle varattu.
Varney oli sillä välin vahtinut portaiden alapäässä, mutta kun hän kuuli ovea suljettavan, hiipi hän varpaisillaan ylös, ja Foster viittasi itsetyytyväisenä häntä huomaamaan erästä seinään kätkettyä koneistoa, joka hyvin kevyesti ja hiljaa vajotti alas osan puukäytävää nostosillan tavoin, niin että yhteys hänen tavallisen olinpaikkansa, makuukammion, oven ja sinne johtavain korkeiden kiertorappusten ylipään välillä tuli täydellisesti katkaistuksi. Tätä koneistoa liikutteleva köysi oli tavallisesti makuukammiossa, koska Foster tahtoi siten ehkäistä ketään tunkeutumasta sinne ulkoapäin; mutta kun nyt oli pidettävä vankia siellä, oli köysikin tuotu portaiden yläpäähän ja kiinnitetty sinne, ja sen avulla Foster erinomaisen auliisti pudotti aavistamattoman laskuluukun alas.
Varney tarkasteli hyvin huolellisesti koneistoa ja kurkisti useammin kuin yhden kerran kuiluun, joka ammotti laskuluukun auvettua. Se oli pilkkopimeä ja näytti rajattoman syvältä ja ulottui, kuten Foster kuiskaten ilmoitti liittolaiselleen, aina linnan syvimpiin holvikomeroihin asti. Varney heitti vieläkin pitkän, tutkivan katseen tuohon synkkään syvyyteen ja seurasi sitten Fosteria kartanon asuttuun osaan.
Heidän saavuttuaan vastaanottohuoneeseen, josta olemme aikaisemmin puhuneet, pyysi Varney Fosteria hankkimaan heille illallista ja parhaimpia viinejään. »Minä lähden hakemaan Alascoa», lisäsi hän; »meillä on hänelle hieman työtä ja meidän täytyy saattaa hänet hyvälle tuulelle.»