»Me emme rupea kuitenkaan heihin luottamaan, ystäväni Anton», virkkoi
Varney; »meidän täytyy majoittaa hänet siihen lujaan kammioon, missä
Sinä säilytät kultaasi.»
»Kultaani!» huudahti Anton hyvin levottomana; »mitä kultaa minulla nyt olisi? — Jumala minua auttakoon, minullahan ei ole kultaa lainkaan — minä niin mielelläni toivoisin olevan, mutta kun ei ole.»
»Vieköön Sinut hiisi, moisen typerän elukan! — kuka nyt ajattelee Sinun kultaasi tai siitä välittää? — Jos minä kultaa ajattelisin, eikö minulla olisi sadottain parempia keinoja sen saamiseen kuin Sinulla? — Lyhyesti puhuen: Sinun makuukammiostasi, jonka Sinä olet vahvistanut ja varustanut niin kummallisella tavalla, täytyy tulla hänen säilytyspaikkansa; ja Sinä, vanha tolvana, saat maata rötköttää hänen untuvapieluksillaan. — Minä rohkenen vakuuttaa, ettei kreivi ole milloinkaan kysyvä niiden neljän huoneen komeata sisustusta.»
Tämä viimeinen huomautus suostutti Fosterin kauppaan ja hän pyysi vain lupaa saada ratsastaa edeltäkäsin laittamaan kaikkea kuntoon; sitten kannusti hän hevostaan ja katosi purilaiden viereltä, kun taas Varney jäi noin viisikymmentä askelta niistä jälkeen, niin että niiden vartijaksi jäi Tider yksin.
Heidän saavuttuaan Cumnorin kartanoon, kysyi kreivitär Janetia ja oli hyvin suruissaan, kun ilmoitettiin, ettei hän enää saanut kamarineitosekseen sitä viehättävää tyttöä.
»Tyttäreni on minulle rakas, rouva», vastasi Foster äreästi; »ja minä toivon, ettei hän oppisi hovivehkeilijäin tavoin valehtelemaan ja karkaamaan — hän on jo liiaksikin sellaiseen tutustunut täällä, Teidän Armonne luvalla puhuen.»
Kreivitär, joka oli hyvin väsynyt ja aivan kauhuissaan matkansa tapauksista, ei vastannut mitään tähän hävyttömään soimaukseen, vaan pyysi lempeästi päästä huoneensa rauhaan.
»Niin, niin», jupisi Foster, »sehän on luonnollista; mutta, luvallanne puhuen, Te ette nyt enää mene niihin koreisiin leikkihuoneisiinne — Te nukutte tänä yönä varmemmassa paikassa.»
»Haudassani, toivoakseni», virkkoi kreivitär; »ihminen vapisee vain ajatellessaankin sielun ja ruumiin eriämistä.»
»Teillä ei minun arvatakseni ole lainkaan syytä sen takia vavista», vastasi Foster. »Armollinen herrahan tulee tänne huomenna, ja tottahan Te nyt osaatte hänen kanssaan selvittää asianne.»