»Hyvin totta», myönsi Varney; ja vaijeten tähysteli hän kuun valaisemaa tietä. He ratsastivat pitkin avaraa, autiota nummea. Purilaat olivat ainakin peninkulman päässä, eikä niitä enää näkynyt eikä kuulunut. Hän katsahti taakseen ja näki vain kuun kirkastaman tasangon, mutta ei ainuttakaan ihmisolentoa. Hän jatkoi keskusteluaan Lambournen kanssa: »Ja aijotko Sinä nyt nousta isäntääsi vastaan, joka on opastanut Sinut tälle hovisuosion uralle — jonka oppilas Sinä olet ollut, Mikael — joka on selittänyt Sinulle hovijuonittelujen syvänteet ja matalikot?»
»Älä sano minua Mikaeliksi!» kiukutteli Lambourne; »minulla on sellainen nimi, että sen eteen kehtaa panna herran yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin; ja mitä muuhun tulee, niin jos minä olen ollut oppilas, niin on nyt oppi-aikani loppunut, ja minä aijon toimia omin päin.»
»Tästä saat palkkasi ensin, Sinä hölmö!» huusi Varney ja ampui pistolilla, jota hän oli jo kotvan aikaa pitänyt kädessään, läpi Lambournen ruumiin.
Onneton putosi hevosensa selästä äännähtämättäkään; Varney laskeutui satulasta, tyhjensi hänen taskunsa ja käänsi ne nurin, jotta hän näyttäisi rosvojen surmaamalta. Hän korjasi haltuunsa kreivin kirjeen, joka olikin hänen tärkein etsittävänsä, mutta otti myös Lambournen kukkaron, jossa oli vielä jäljellä muutamia hänen juomahimonsa säästämiä kultarahoja, ja omituisten tunteiden painostamana piteli hän sitä kädessään vain niin kauvan kunnes ehti eräälle pienelle joelle, joka kävi poikki tien ja johon hän viskasi sen niin etäälle kuin suinkin jaksoi. Sillä tavalla voivat vielä vaikuttaa jo näennäisesti kokonaan tukahutetun omantunnon jätteet, että tämäkin julma ja häikäilemätön mies olisi tuntenut tehneensä häpeällisen työn, jos olisi pistänyt taskuunsa nuo muutamat sille kurjalle heittiölle kuuluneet rahat, jonka hän oli juuri niin säälimättä ottanut hengiltä.
Murhaaja latasi jälleen pistolinsa, puhdistettuaan lukon ja piipun äskeisen laukauksen jäljiltä, ja lähti rauhallisesti tavottamaan purilaita, tyytyväisenä ajatellen, että hän oli nyt niin taitavasti raivannut tieltään hänen moniin juoniinsa perehtyneen vaarallisen todistajan ja käskykirjeen tuojan, vaikkei hänellä tosin ollut aikomustakaan kirjeen sisältämiä ohjeita noudattaa, koska hän nyt saattoi sanoa, ettei hän ollut sitä koskaan saanutkaan.
Matkan loppu-osa kuljettiin niin nopeasti, että selvään näkyi, kuinka vähän välitettiin onnettoman kreivittären terveydestä. He pysähtyivät vain sellaisiin paikkoihin, missä he olivat täydellisiä isäntiä ja missä he otaksuivat valmiiksi varatun kertomuksensa hullusta rouva Varneysta saavan kerkeitä uskojia, jos kreivitär olisi yrittänyt vedota niiden harvojen henkilöiden sääliväisyyteen, jotka pääsivät häntä näkemään. Mutta Amy ei havainnut mahdollisuuden varjoakaan herättää niiden mielenkiintoa, joiden puoleen hän saattoi kääntyä, ja lisäksi kauhistutti häntä Varneyn läheisyys niin paljon, ettei hän uskaltanut rikkoa sitä ankaraa kieltoa, jolla hän sai matkustaa ilman hänen seuraansa. Kun Varney oli usein kreivin aikaisemmilla salaisilla matkoilla Cumnoriin kulkenut samaa tietä ja näyttänyt mahtinsa, toimitettiin hänelle tarvittaessa nopeasti varahevosia, niin että he lähenivät Cumnorin kartanoa seuraavana yönä Kenilworthista lähtönsä jälkeen.
Tällöin ratsasti Varney purilaiden perään, kuten usein matkan varrella, ja kysyi: »Mitä hän tekee?»
»Hän nukkuu», vastasi Foster; »toivoisinpa jo olevamme perillä — hänen voimansa ovat lopussa.»
»Kyliä lepo hänet parantaa», virkkoi Varney. »Hän on kohta nukkuva sikeästi ja kauvan — meidän täytyy miettiä, mihin saamme hänet turvallisesti sijoitetuksi.»
»Hänen omaan huoneustoonsa tietysti», vastasi Foster. »Minä lähetin jo Janetin tätinsä luo, ensin häntä perin pohjin nuhdeltuani, ja ne eukot siellä kartanossa ovat uskollisuus itse — he vihaavat tätä rouvaa sydämensä pohjasta.»