Kreivitär sijoitettiin vastustelematta kantotuoliin. Hän näki tyytyväisyydekseen Fosterin ja Tiderin ratsastavan aivan purilaiden vierellä, joita jälkimäinen ohjasi, mutta peljätyn Varneyn jäävän yhä jälkeen ja lopulta häipyvän pimeyteen. Hetken aikaa koetti hän tien kierrellessä pitkin järven rantaa yhä katsella noita uljaita torneja, joiden herra hänen puolisonsa oli; sieltä ja täältä tuikutti vielä valoja juomaveikkojen kammioista. Mutta kun tie kääntyi toiseen suuntaan, hävisi kaikki näkyvistä, hän veti päänsä takaisin ja vaipuen nojalleen purilaihin heittäytyi Kaitselmuksen huomaan.
Paitsi saadakseen kreivittären jatkamaan rauhassa matkaansa, halusi
Varney myös jälkeen jättäytyessään päästä kahdenkeskiseen keskusteluun
Lambournen kanssa, jota hän joka hetki odotti yhtyväksi kulkueeseen.
Hän tunsi tämän miehen ripeän, julman, päättäväisen, ahneen luonteen ja
piti häntä erinomaisen sopivana kätyrinä tuleviin tarkoitusperiinsä.
Mutta he olivat ratsastaneet jo kymmenen peninkulmaa, ennenkuin hän
kuuli takanaan hevosen kavioiden kiirehtivää kopinaa ja näki Mikael
Lambournen rinnallaan.
Hänen viipymisestään kiukustuneena otti Varney heittiömäisen palvelijansa vastaan tavallista katkerammin soimauksin. »Sinä humalainen konna», jyristi hän, »laiskottelusi ja tuo järjetön juopottelusi vievät Sinut hirteen ennen pitkää; enkä minä puolestani välittäisi, vaikka se tapahtuisi hyvinkin pian!»
Lambournen oli pöyhistänyt tavallistaan mahtavammaksi ei ainoastaan ylenmääräinen viinin juominen, vaan myöskin se tavallaan tuttavallinen keskustelu, mikä hänellä oli juuri ollut kreivin kanssa, sekä salaisuus, josta hän oli päässyt selville, eikä hän siis niellyt tällaisia herjasanoja totutulla nöyryydellään. »Minä en siedä parhaankaan kannusjalkaisen ritarin hävyttömyyksiä, minä», pauhasi hän. »Leicesterin kreivi pidätti minua erään tärkeän asian takia, ja sen täytyy riittää Teillekin, joka olette vain palvelija niinkuin minäkin.»
Varney hämmästyi suuresti hänen tavatonta kopeuttaan; mutta lukien sen väkijuomien syyksi antoi hän sen mennä ikäänkuin huomaamatta ja alkoi tutkistella sitten Lambournelta, halusiko tämä auttaa kreiviä raivaamaan tieltään hänen kohoamistaan vastustavan esteen, koska kreivi sitten valtaan päästyään voisi palkita uskolliset apulaisensa niin runsaasti kuin nämä vain haluaisivat. Ja kun ei Mikael Lambourne näyttänyt ymmärtävän hänen viittailujaan, selitti hän suoraan »noiden purilaiden lastin» siksi haitaksi, joka oli poistettava.
»Katsokaas, ritari Rikhard, ja niin edespäin», vastasi Mikael, »toiset ovat viisaampia kuin toiset, se on yksi asia, ja toiset ovat pahempia kuin toiset, se on toinen. Minä tiedän armollisen herran mielipiteen tästä asiasta paremmin kuin Sinä, sillä hän on uskonut minulle kaikki täydellisesti. Tässä ovat hänen käskynsä, ja hänen viimeiset sanansa olivat: 'Mikael Lambourne' — sillä Hänen Korkeutensa puhuttelee minua niinkuin jaloa miekan miestä ainakin eikä käytä sellaisia nimityksiä kuin 'humalainen konna' ynnä muita sentapaisten ihmisten lauseparsia, jotka eivät tiedä, miten näyttää uutta arvoaan — 'Varneyn', sanoo hän, 'tulee kohdella kreivitärtäni mitä suurimmalla kunnioituksella — minä lähetän Teidät sitä valvomaan, Lambourne', sanoo Hänen Korkeutensa, 'ja Teidän pitää tuoman häneltä minun sinettisormukseni viipymättä takaisin.'»
»Niinkö», vastasi Varney, »sanoiko hän tosiaankin niin? Sinähän tiedät siis kaikki?»
»Kaikki — kaikki — ja Sinä tekisit viisaasti lyöttäytyessäsi minun ystäväkseni niin kauvan kuin tässä vielä ilmat kauneina pysyvät.»
»Ja oliko ketään muita saapuvilla, kun armollinen herra tuota puhui?» kysyi Varney.
»Ei sieluakaan», vastasi Lambourne. »Luuletko Sinä armollisen herran uskovan sellaisia asioita muille kuin sellaisille koetelluille toimen miehille kuin minullekin?»