»Pakottaa! — Sinä et uskalla mennä niin pitkälle, niin halpamainen kuin Sinä oletkin», huudahti onneton kreivitär.
»Sepä nähdään, rouva», vastasi Varney, joka oli päättänyt peloittelun olevan ainoan keinon hänen ylpeän sisunsa masentamiseksi; »jos Te päästätte asiat niin pitkälle, olette Te saava minusta hieman kovakouraisen kamaripalvelijan.»
Tämän uhkauksen kuultuaan kirkaisi Amy niin hirveästi, että ellei häntä olisi yleiseen pidetty hulluna, olisivat Hunsdon ja muut heti rientäneet hänen apuunsa. Mutta huomattuaan huutojensa hyödyttömyyden rukoili hän Fosteria mitä liikuttavimmin sanoin, niin totta kuin hänen tyttärensä Janetin kunnia ja puhtaus olivat hänelle kalliit, estämään, ettei hänelle tehtäisi niin raakaa väkivaltaa.
»Minkäpäs sille voi, rouva, vaimojen on totteleminen miehiänsä — sanassakin se sanotaan», vastasi Foster; »mutta jos Te nyt pukeudutte ja tulette mukaan kaikessa rauhassa, ei ole kukaan koskeva Teihin sormellakaan niin kauvan kuin minä jaksan pistolin liipasimesta vetää.»
Nähdessään, ettei apua tullut, ja rauhoituttuaan hieman Fosterin karkeista sanoistakin, lupasi kreivitär nousta ja pukeutua, jos he poistuisivat siksi ajaksi huoneesta. Varney vakuutti hänelle samalla, että he tulisivat kohtelemaan häntä kaikella avuliaisuudella ja kunnialla ja lupasi itse pysyä hänestä loitolla, koska hän nyt kerran ei voinut sietää häntä, sekä lisäsi hänen puolisonsa tulevan Cumnorin kartanoon kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa heidän sinne saapumisestaan.
Tämän vakuutuksen tyynnyttämänä, niin vähän kuin hän katsoikin voivansa siihen luottaa, pukeutui onneton Amy sen salalyhdyn valossa, minkä miehet olivat jättäneet hänelle huoneesta lähtiessään.
Itkien, vapisten, rukoillen suki onneton kreivitär vaatteita ylleen — miten erilaiset olivatkaan nyt hänen tunteensa kuin ennen koristellessaan itseään koko tajutun kauneutensa loistossa! Hän koki venyttää varustautumistaan niin pitkälle kuin suinkin, kunnes hänen Varneyn kärsimättömyyden peloittamana täytyi selittää olevansa valmis heitä seuraamaan.
Heidän juuri lähtöä hankkiessaan vetäytyi kreivitär niin kauhistuneena Fosterin turviin Varneyn lähetessä, että tämä jälkimäinen vannoi ankaran valan aikovansa pysyä hänestä aina mahdollisimman loitolla. »Jos Te vain suostutte rauhallisesti noudattamaan puolisonne tahtoa», jatkoi hän, »ette tule paljoakaan näkemään minua. Minä jätän Teidät häiritsemättä sen suojelijan huomaan, jota Teidän hyvä makunne pitää parempana.»
»Puolisoni tahtoa!» huudahti kreivitär. »Mutta se on myös Jumalan tahto, ja se riittäköön minulle. — Minä menen herra Fosterin mukaan yhtä vastustelematta kuin ikinä oikea uhriteuras. Hän on ainakin isä ja hänellä on ainakin säädyllisyyttä, elleikään inhimillisyyttä. Sillä Sinulle, Varney, vaikka tämä sitten olisi viimeinen sanani, ovat molemmat yhtä vieraat.»
Varney vastasi vain hänellä olevan vapauden valita ja käveli muutamia askeleita heidän edellään tietä näyttäen; ja puoliksi nojaten Fosteriin, puoliksi hänen kantamanaan kulki kreivitär Saintlowen tornista takaportille, missä Tider odotti hevosineen ja purilaineen.