Pistooli.
Pois hiiteen maailma ja maailman lapset.
Ma puhun Afrikaa ja kulta-aikaa.
Henrik Neljäs. — Jälkimäinen osa.
Cumnorin »Mustan Karhun» vierastupa, minne tarinamme näyttämö jälleen siirtyy, saattoi sinä iltana, josta nyt tulee olemaan puhe, ylpeillä tavallista taajemmasta juomaveikkojen joukosta. Jossakin lähitienoilla oli ollut markkinat, ja Abingdonin rihkamakauppias sekä useat muut henkilöt, jotka lukija jo tietää Giles Goslingin ystäviksi ja liiketuttaviksi, olivat jo muodostaneet vanhan piirinsä iltatulen ympärille ja syventyneet pohtimaan päivän kuulumia.
Muuan eloisa, toimelias, iloinen veitikka, jonka tavaramytty ja tamminen, asiaankuuluvasti messinkiheloin koristettu kyynäräkeppi ilmaisivat Autolycuksen ammattitoveriksi, veti suuren osan huomiota puoleensa ja toi merkittävän lisän illan yhteiseen iloon. Silloiset kulkukauppiaat olivatkin, se muistettakoon, paljon tärkeämpiä henkilöitä kuin nykypäivien huonontuneet ja turmeltuneet kamasaksat. Näiden kierteleväin reppumiesten hallussa oli maakauppa, erittäinkin naisten hienompain pukutarpeiden myynti, melkein kokonaan; ja kun tuollainen saksa pääsi niin pitkälle, että sai kulkea omalla kuormahevosellaan, oli hän hyvin huomattava henkilö, jonka seuraa ei halveksinut varakkainkaan vuokramies eikä vapaatalollinen, minkä hän vaelluksillaan tapasi.
Kulkukauppias, joka nyt on puheemme esineenä, otti siis tehokkaasti ja kaikkien yhteiseksi mielihyväksi osaa siihen raikuvaan ilonpitoon, josta Cumnorin kuuluisan »Mustan Karhun» kattohirret tärisivät. Hänellä oli aina varalla siro hymy kauniille neiti Cicelylle, leveä nauru isännälle ja pistos meluavalle mestari Goldthredille, joka tosiaankin ilman omaa suosiollista tarkoitustaan oli illan yleisenä ivanesineenä. Kulkukauppias ja hän olivat sotkeutuneet syvälliseen väittelyyn espanjalaisten varsisukkien ja mustien gascognelaisten säärysten keskinäisestä etevämmyydestä, ja isäntä oli juuri iskenyt vieraille silmää, ikäänkuin sanoakseen: »Nyt saadaan kohta hauskaa, hyvät herrat», kun pihalta alkoi kuulua hevosten kavioiden kopinaa ja tallirenkiä tarkoittavia, uusimmilla muodinmukaisilla kirouksilla vahvistettuja huutoja. Ja ulos rynkäsivät Will Varsanharjaaja, Jussi Juomanlaskija ja koko majatalon sotajoukko, joka oli hiipinyt asemiltaan siepatakseen edes pienen sirusen vieraiden kesken vallitsevasta ilosta. Pihalle keikkui myös pyylevä isäntä, ottaakseen soveliaasti uusia vieraitaan vastaan ja palasi pian takaisin, johdattaen tupaan omaa arvoisaa sisarenpoikaansa, Mikael Lambournea, joka oli vahvasti juovuksissa ja joka kuljetti tähtienselittäjää matkassaan. Alasco, vaikka hän yhä olikin pieni äijänkäppärä, oli kuitenkin vaihtamalla pitkän mekkonsa ratsastuspukuun, siivoamalla partaansa ja kulmakarvojaan ja muilla sentapaisilla keinoilla vähentänyt ainakin parisenkymmentä vuotta otaksuttavasta ijästään, näyttäen nyt vilkkaalta kuuskymmenvuotiaalta ukolta, tai hiukan vanhemmalta. Hän oli tällä hetkellä ilmeisesti levoton ja tuskissaan, ja oli hartaasti pyytänyt Lambournea, ett'eivät he poikkeaisi majataloon, vaan matkustaisivat suoraan määräpaikkaansa. Mutta Lambourne ei sietänyt neuvoja. »Äyriäisen ja kauriin ja koko taivaallisen sotajoukon nimessä!» karjui hän — sekä kaikkien niiden tähtien nimessä, joiden nämä minun siunatut silmäni ovat nähneet paistavan etelän taivaalla ja joiden rinnalla nämä pohjoisten maiden tuikuttajat ovat vain penninkynttilöitä, minä en rupea epäkohteliaaksi kenenkään oikkujen takia. — Minä poikkean kun poikkeankin tänne tervehtimään arvoisaa enoani. — Lempo soikoon, pitäisikö minun unohtaa kunnon heimolaiseni ja ystäväni! — Gallona parasta viiniänne, eno, ja pankaa se kiertämään jalon Leicesterin kreivin terveydeksi! — Hä! Eikös ruveta kilistämään yhdessä ja hieman lämmittämään vanhan ystävyytemme juuria? — Eikös ruvetakin kilistämään, vai?»
»Varsin mielelläni, sukulaiseni», vastasi isäntä, joka ilmeisesti halusi päästä hänestä eroon niin pian kuin mahdollista; »mutta onko Sinussa miestä maksamaan kaiken tämän kelpo nesteen?»
Tämä kysymys olisi masentanut monenkin iloisen ryypiskelijän innostuksen, mutta Lambournen aikomusta ei se kyennyt järkähyttämään. »Epäilläänkö täällä, jaksanko minä maksaa?» komeili hän ja veti kourallisen kulta- ja hopearahoja näkyviin; »epäile ennen, eno, Meksikoa ja Perua — epäile kuningattaren aarre-aittaa — Jumala hänen majesteettiansa varjelkoon! — Hän on hyvän herrani hyvä valtijatar.»
»Mainiota, sukulainen», virkkoi isäntä, »minun toimenani on myydä viiniä kaikille, jotka jaksavat maksaa. — Hoi, Jussi Juomanlaskija, tee, mitä virkaasi kuuluu. — Mutta toivoisinpa osaavani ansaita rahaa yhtä helposti kuin Sinä, Mikko.»
»Kuules nyt, eno», vastasi Lambourne, »minä kerron Sinulle pienen salaisuuden — näetkös tuossa tuota vanhaa äijänkörriä? Hän on niin vanha ja kuivettunut lastu, ett'ei piru ikinä heittänyt parempaa pätsiinsä — ja kuitenkin, eno, näin meidän kesken puhuen — hänellä on koko Potosi tuossa aivokopassaan. — Lempo soikoon! Hän päästelee hyppysistään rahanpyöryväisiä nopeammin kuin minä kurkustani kirouksia.»
»Minäpä en haluaisi ainuttakaan hänen pyöryväistään pussiini, Mikael», virkkoi isäntä; »minä tiedän kyllä, mikä leikki siitä alkaa, kun väärennetään kuningattaren kolikoita.»