Kutsuttu palvelija toi samassa pikarillisen vettä, tuijottaen hengenmiehen kasvoihin ikäänkuin olisivat hänen tyhmät harmajat silmänsä yrittäneet lukea, mikä synkkä tarina oli kirjoitettu tämän otsalle. Tyhjää kalloansa ravistaen hän sitte poistui huoneesta, näköjään ylpeänä siitä havainnosta, että kaikki ei ollut ihan kunnossa, vaikka hän ei oikein kyennyt arvaamaan, missä oli vikaa.

Eversti Everard kehoitti kelpo miestä nauttimaan jotakin elvyttävämpää virvoketta kuin puhdasta alkuainetta, mutta tämä kieltäysi. "Olen tavallaan uskonsankari", hän sanoi, "ja vaikka olen joutunut tappiolle äskeisessä kilvoituksessani sielunvihollisen kanssa, on minulla kuitenkin vielä torveni hälytystä varten ja terävä miekkani iskemiseen. Sentähden, kuten muinaiset nasirit, minä en tahdo syödä mitään viiniköynnöksestä tulevaa enkä juoda mitään väkevää, kunnes nämä taistelupäiväni ovat menneet ohi."

Ystävällisesti ja kunnioittavasti pyysi eversti jälleen pastori Holdenoughia ilmoittamaan, mitä hänelle oli tapahtunut edellisenä yönä, ja kunnon pappi haastoi seuraavasti, jolloin hänen kertomukseensa sekautui hiukan luonteenomaista turhamaisuutta, johtuen varsin luonnollisesti siitä osasta, jota hän oli esittänyt maailmassa, ja siitä vaikutuksesta, jota hänellä oli ollut lähimäistensä mieliin. "Lueskellessani nuorena miehenä Cambridgen yliopistossa", hän kertoi, "kiinnyin erityisillä ystävyyden siteillä erääseen ylioppilastoveriini, kenties syystä että meitä pidettiin — vaikka sen mainitseminen on turhamaista — opistomme toivorikkaimpina jäseninä ja niin tasan edistyneinä, että oli kenties vaikea sanoa, kumpainen paremmin menestyi opinnoissaan. Opettajallamme, master Purefoylla, oli vain tapana sanoa, että jos toverini oli minusta edellä lahjoiltaan, voitin minä hänet armon puolesta, sillä hän oli viehättynyt klassikkojen arkipäiväiseen opiskeluun, joka on aina hyödytöntä, usein syntistä ja saastaista, kun taasen minulla oli kylliksi valaistusta kääntääkseni tutkimukseni pyhiin kieliin. Olimme, myös eri mieltä Englannin kirkosta, sillä hänellä oli arminialaisia käsityksiä kuten Laudilla ja muilla, jotka tahtoisivat yhdistää kirkollisen laitoksemme yhteiskunnalliseen järjestykseen ja tehdä kirkon riippuvaiseksi maallisen ihmisen oikuista. Hän sanalla sanoen suosi piispallisvaltaa sekä opinkäsityksissä että ulkonaisissa menoissa, ja vaikka me erisimme kyynelin ja syleilyin, tapahtui se poiketaksemme varsin eri urille. Hän sai palkkapitäjän ja sukelsi suureksi kiistakirjoittelijaksi piispojen ja hovin puolelle. Minäkin, kuten on teille hyvin tunnettua, käytin kehnoja kykyjäni parhaani mukaan ja teroitin kynäni sorretun kansa-poloisen hyväksi, jonka arka omatunto hylkäsi enemmän paavilliselle kuin puhdistuneelle kirkolle soveliaat muodot ja juhlamenot, vaikka näitä hovin sokaistuneen ohjelman mukaan tyrkytettiin sakkojen ja rangaistusten uhalla. Sitte tuli kansalaissota, ja minä — omantuntoni kutsumana ja vähääkään pelkäämättä tai aavistamatta, mitä kurjia seurauksia oli tulossa noiden independenttien nousun johdosta — suostuin antamaan kannatukseni ja apuni suureen työhön, rupeamalla kappalaiseksi eversti Harrisonin rykmenttiin. En tosin sekaantunut lihallisin asein itse tiimellykseen; taivas varjelkoon alttarin palvelijaa sellaisesta. Mutta minä saarnasin, kehoittelin ja olin tarpeen tullen haavurina ruumiin vammoille kuten sielunkin tuskille. Sattuipa sodan lopulla, että joukkue ilkimielisiä oli anastanut haltuunsa lujan rakennuksen Shrewsburyn kreivikunnassa; se sijaitsi kauvas järveen pistäytyvän niemekkeen nenässä, jonne pääsi ainoastaan kaitaa solatietä myöten. Sieltä he tekivät retkeilyjä ja ahdistivat ympäristöä. Oli jo kerrassaan aika lannistaa heidät, joten osa rykmenttiämme meni heitä hätyyttämään. Minut vaadittiin mukaan, sillä hyökkääjiä oli vähäinen joukko noin lujan paikan valtaajiksi, ja eversti arveli, että minun kehoitteluni saisi heidät ponnistamaan miehuullisesti. Ja niin minä vastoin tapaani läksin heidän matkassaan ihan paikalle, missä oteltiin lujasti molemmin puolin. Kenttätykeillään ampuen olivat ilkimieliset kuitenkin siinä määrin voittopuolella, että sitte kun heidän porttinsa oli rusennettu meidän kanuunaimme yhteislaukauksella eversti Harrison käski miestensä hyökätä solatietä myöten ja yrittää vallata varustuksen väkirynnäköllä. Meidän väkemme käyttäysi urhoollisesti ja eteni hyvässä järjestyksessä, mutta kun sitä hätyyteltiin joka puolelta muskettitulella, se joutui viimein hajalle ja alkoi peräytyä suurta mieshukkaa kärsien. Silloin Harrison uljaasti puolsi takajoukkoa ja torjui parhaansa mukaan vihollista, joka ryntäsi varustuksestaan ajamaan hyökkääjiä takaa, murjoakseen meidät kerrassaan. No niin, eversti Everard, minä olen luonnostani pikainen ja kiivas mies, vaikka parempi opetus kuin vanha laki on tehnyt minusta leppeän ja kärsivällisen, jollaiseksi minut nyt näette. En voinut sietää näkyä, miten israelilaisemme pakenivat filistealaisten tieltä. Ryntäsinpä siis solaan, raamattu toisessa kädessä ja toisessa piilukeihäs, jonka olin siepannut maasta. Minä käänsin takaisin etumaiset pakolaiset, uhaten iskeä heidät kuoliaaksi ja samalla osoittaen heille niinsanottuun uumatakkiin pukeutunutta pappia, joka näkyi ilkimielisten joukossa; kysyin heiltä, eivätkö he tekisi yhtä paljon taivaan todellisen palvelijan puolesta kuin ympärileikkaamattomat Baalin papin hyväksi. Sanani ja iskuni auttoivat; he pyörsivät heti takaisin ja huusivat: 'Alas Baal ja hänen palvojansa!' He karkasivat jälleen niin äkillisesti ilkimielisten kimppuun, etteivät ainoastaan ajaneet heitä takaisin taloonsa, vaan tunkeusivat heidän kanssaan sisällekin päätähavin, kuten sanotaan. Minä olin myös siellä, osittain tungoksessa kulkeutuneena, osittain tahtoen taivuttaa raivostuneita sotureitamme antamaan armoa, sillä sydäntäni murehdutti nähdä kristittyjä ja englantilaisia hakattavan maahan miekoilla ja pyssynperillä kuin rakkeja kadulla, kun on noussut hulluista koirista hälytys. Tällä tavoin, sotamiesten tapellessa ja teurastaessa ja minun huutaessani heitä pysäyttämään kätensä, me pääsimme ihan rakennuksen katolle, joka oli osaksi laskettu lyijylevyistä sinne olivat ikäänkuin viimeiseen turvatorniinne kavalierit peräytyneet, jotka olivat vielä jääneet henkiin. Minut itseni, saatan sanoa, työnsivät ylös kapeita kiertoportaita meidän soturimme, jotka ryntäsivät eteenpäin kuin ajokoirat saaliinsa kimppuun, ja käytävästä selvinneenä huomasin joutuneeni keskelle kamalaa kohtausta. Hajoitetuista puolustajista tekivät toiset vastarintaa epätoivon vammalla; jotkut rukoilivat polvillaan sääliä sellaisin sanoin ja äänin, että ihmisen sydän on pakahtumaisillaan niitä ajatellessa; toiset huusivat armoa Jumalalta, ja aika olikin, sillä ihmisiltä ei sitä liiennyt. Heidät lyötiin kumoon, lävistettiin, paiskattiin rintavarustuksilta järveen, ja kun voittajien hurjat huudot sekaantuivat nujerrettujen voihkeeseen, kirkauksiin ja meluun, oli pauhina niin kamala, että ainoastaan kuolema voi pyyhkäistä sen muististani. Ja miehet, jotka siten teurastivat lähimäisiään, eivät olleet etäisten villimaiden pakanoita eivätkä roistoja, oman kansamme hylkyväkeä. He olivat tyynempinä järkeviä ja uskonnollisiakin miehiä, jotka olivat hyvässä maineessa sekä taivaan että maailman nähden. Voi, master Everard, teidän sotaista ammattianne tulisi peljätä ja kaihtaa, koska se villitsee sellaiset miehet susiksi lähimäisiänsä vastaan!"

"Se on ankara välttämättömyys", huomautti Everard luoden katseensa alas, "ja ainoastaan sellaisena puolustettavissa. Mutta jatkakaa, herra pastori; en näe, miten tällä väkirynnäköllä, jollaisia tapauksia liiankin usein sattui molemmin puolin viime sodassa, on yhteyttä yöllisen seikkailunne kanssa."

"Pian sen kuulette", sanoi pastori Holdenough; sitte hän pysähtyi ikäänkuin väkisin tyynnyttäytyäkseen ennen kuin pitkitti kertomusta, jonka sisältö kovin rajusti kiihdytti häntä. "Tässä hornan mellakassa", hän alotti jälleen, "sillä totisesti ei maan päällä voi mikään niin suuresti muistuttaa helvettiä kuin ihmisten tuollainen riehaantuminen kuolettavaan kiukkuun lähimäisiänsä vastaan, — näin saman papin, jonka olin pannut tähdelle solatiellä. Hyökkääjät olivat ahdistaneet hänet ja pari muuta ilkimielistä soppeen, jossa he puolustausivat viimeiseen asti, kuten kaiken toivon menettäneet ainakin. Minä näin hänet — ja tunsin hänet — voi, eversti Everard!"

Hän tarttui Everardin käteen vasemmalla kädellään ja painoi oikean kämmenensä kasvoilleen ja otsalleen, niiskuttaen ääneen.

"Hän oli opistokumppaninne?" sanoi Everard aavistaen lopputapauksen.

"Vanha — ainoa ystäväni — jonka kanssa olin viettänyt nuoruuden onnekkaat päivät! — Ryntäsin eteenpäin — reudoin — rukoilin. Mutta kiihkeyteni ei suonut minulle ääntä eikä puhekykyä — kaikki hukkui siihen kurjaan huutoon, jonka olin itse nostattanut. 'Alas Baalin pappi — surmatkaa Mattan — surmatkaa hänet, vaikka hän olisi alttarien välissä!' Rintavarustusten yli työnnettynä, mutta hengestään rimpuillen, näin hänen pitelevän kiinni tuollaisesta ulkonemasta, joita oli muodostettu veden juoksuttamiseksi lyijylevyiltä. He hakkasivat hänen käsivarsiaan ja käsiään — kuulin raskaan putoamisen alas pohjattomaan kuiluun. — Suokaa minulle anteeksi — en voi jatkaa."

"Hän on saattanut pelastua."

"Oi, ei, ei, ei — torni oli neljä huonekertaa korkea. Niilläkään, jotka uimalla pelastautuakseen heittäysivät järveen alemmista ikkunoista, ei ollut mitään turvaa, sillä rannalla ratsastavat huovit valtasi sama verenjanoinen kiihko, joka oli vimmastuttanut ryntäysjoukon. He nelistivät pitkin järven reunaa ja ampuivat ne, jotka taistelivat hengestään vedessä, tai iskivät heidät maahan, kun he pyrkivät rantaan. Heidät ehkäistiin kaikki ja tuhottiin. — Voi, jospa sinä päivänä vuodatettu veri pysyisi vaiti! Voi, jospa maa tallettaisi sen uumeniinsa! Voi, jospa se ainiaaksi sekaantuisi sen järven tummiin vesiin, jotta se ei milloinkaan huutaisi kostoa niille, joiden viha oli niin kiivas ja jotka teurastivat vimmassaan! Ja oi, saakoon se hairahtanut mies, anteeksi, joka tuli heidän joukkoonsa ja antoi äänensä heidän julmuutensa rohkaisemiseen! — voi, Albany, veljeni, veljeni — olen valitellut kohtaloasi niinkuin David; Jonathanin!"