"Voi, sievä neitonen", haastoi vieras taputtaen isolla ja karkealla kädellään Alicen päätä, joka oli kumartunut hänen ammentamaansa vettä kohti, "työläs olisi kuulla tuollaisen sirkkusen piipitystä Woodstockin kauppalaan, vaikka kirkuisitte kaikin voimin".
Alice ravisti naisen käden vihaisesti pois ja otti ylös ruukkunsa, vaikka se oli vasta puolillaan. Nähdessään vieraan nousevan samalla kertaa hän lausui luonnollisen pahastuneesti ja arvokkaasti, silti varmaan tuntien pelkoakin: "Minulla ei ole mitään syytä toimittaa huutojani kuulluiksi Woodstockiin asti; jos minulla olisi ollenkaan avun tarvista, on se lähempää saatavissa."
Hän ei puhunutkaan tyhjän päiten, sillä samassa säntäsi pensaikosta hänen viereensä uljas Bevis-koira. Elukka tuijotti säkenöivin silmin vieraaseen, sen ylvään harjan havenet nousivat pystyyn kuin ahdistetun villikarjun harjakset, kamalasti irvistäen se paljasti täyteen loistoon hammastarhan, joka olisi kelvannut siperialaiselle sudelle, ja haukkumatta tai hyppimättä se näytti matalasta päättäväisestä murinastaan arvaten vain odottavan merkkiä, karatakseen kiinni naiseen, jota se ilmeisesti piti epäiltävänä henkilönä.
Mutta tuntematon ei hätääntynyt. "Sievä neitoseni", hän virkkoi, "teillä on tuossa tosiaan peloittava vartija teikareita tai moukkia vastaan; mutta me sodissa olleet tiedämme loitsuja tuollaisten raivonhenkien taltuttamiseksi. Älkää siis laskeko nelijaikaista suojelijaanne minun kimppuuni, sillä se on jalo eläin, ja mikään muu kuin hätävarjelus ei saisi minua tuottamaan sille vahinkoa." Niin sanoen hän veti povestaan pistoolin ja viritti hanan; hän tähtäsi aseella koiraa, ikäänkuin varoen sen loikkaavan päällensä.
"Seis, vaimo, seis!" huudahti Alice Lee; "koira ei tee teille pahaa. Alas, Bevis, makuulle. Ja ennen kuin yritätte vahingoittaa sitä, tietäkää, että se on Ditchleyn herran Henry Leen lempikoira, — Woodstockin puiston metsänhoitajan, joka ankarasti kostaisi sille tuotetut vammat."
"Ja te, kaunokaiseni, olette varmaankin vanhan ritarin emännöitsijä?
Olen usein kuullut, että Lee-suvulla on hyvä maku."
"Olen hänen tyttärensä, hyvä vaimo."
"Tyttärensä! Minä olin sokea — mutta totta kuitenkin on, että mikään vähemmän täydellinen ei voisi vastata kuvausta, jonka koko maailma on antanut mistress Alice Leestä. Toivoakseni ei hupsutteluni ole loukannut nuorta neitiä, ja varmaankin sallitte minun sovinnon vakuudeksi täyttää ruukkunne ja kantaa sen niin pitkälle kuin suvaitsette."
"Kuten haluatte, hyvä muori; mutta minä palaan heti palatsihuvilaan, jonne en voi näinä aikoina päästää vieraita. Ette voi saattaa minua pitemmälle kuin raiskioinaan reunaan, ja minä olen jo liiaksi viipynyt poissa kotoa: lähetän jonkun teitä vastaan, ottamaan ruukun."
Ja hän kääntyi pois, tuntien säikkyä, jota hän kykeni tuskin selittämään. Hän alkoi nopeasti kävellä palatsihuvilaan päin, luullen siten pääsevänsä eroon kiusallisesta tuttavastaan.