"Suokoon Jumala sinun pitävän sanasi, isä!" toivotti tytär. "Mutta sinua aina niin suuresti järkyttää noiden miesten näkeminen, että —"
"Tahtoisitko tehdä minusta lapsen, Alice?" sanoi Sir Henry. "Etkö tiedä, että minä voin katsella kyytä, rupikonnaa tai kimpullista ilkeitä myrkkymatoja sen pahempaa tuntematta kuin hiukan inhoa? Ja vaikka keropää, ja etenkin punatakkinen, on minun mielestäni kyytä myrkyllisempi, korpikonnaa tympäisevämpi ja kiemurtelevia myrkkymatoja vihattavampi, voin kuitenkin siinä määrin voittaa luontoni, että jos joku heistä ilmestyisi tällä hetkellä, niin sinä itse näkisit, kuinka säveästi minä häntä kohtelisin."
Hänen puhuessaan jätti sotilassaarnaaja lehväisen suojansa ja harpaten esille seisoi aavistamattomasti vanhan kavalierin edessä, joka tuijotti häneen ikäänkuin luullen lauseellaan todella mananneensa esiin paholaisen.
"Kuka sinä olet?" kysyi vihdoin Sir Henry vihaisesti koroittaen äänensä, tyttären riippuessa hänen käsivarressaan peljästyneenä, suurestikaan luottamatta siihen, että hänen: isänsä rauhaarakastavat päätökset kestäisivät tämän vastenmielisen ilmestyksen järkytyksen.
"Minä olen mies", vastasi soturi, "joka en pelkää enkä häpeä sanoa itseäni halvaksi päiväpalkkalaiseksi Englannin suuressa työssä — hm! Niin, yksinkertainen ja vilpitön hyvän vanhan asian kannattaja."
"Ja mitä hittoa täältä haet?" kysyi vanha ritari tuimasti. "Herrojen valtuutettujen taloudenhoitajalle kuuluvaa tervetulleeksi toivotusta", vastasi soturi.
"Tervetullut olet kuin suola olisi kipeihin silmiin", sanoi kavalieri.
"Mutta kutka lienevät valtuutettusi, mies?"
Niukkaa kohteliaisuutta osoittaen ojensi soturi paperikääryä, jonka Sir Henry otti häneltä etusormen ja peukalon väliin ikäänkuin se olisi ollut kirje ruttosairaalasta, ja hän piteli sitä niin etäällä kuin lukemiseltaan suinkin saattoi. Hän luki sitten ääneen, ja yksitellen mainitessaan henkilöt hän lisäsi lyhyitä huomautuksia kuhunkin nimeen, tosin Aliceen kääntyneenä, mutta sellaisella äänenpainolla, joka osoitti, ettei hän välittänyt, vaikka soturikin hänen puheensa kuuli.
"Desborough — kyntömies Desborough — niin ryömivä moukka kuin on Englannissa kukaan — mies, jonka olisi paras pysytellä kotona niinkuin muinainen skyyttalainen vaunukatoksensa alla — lempo hänet periköön. Harrison, verenhimoinen, pauhaava kiivailija, joka on lukenut raamattua siltä kannalta, että häneltä ei ole milloinkaan puuttunut tekstikohtaa murhan oikeuttamiseksi — lempo periköön hänetkin. Bletson — puhdasverinen kansanvallan mies, kuuluu Harrisonin Rota-klubiin, nuppi täynnä uutukaisia aatoksia hallituksesta, jonka selvimpänä päämääränä on mullistaa kaikki nurin narin; miekkonen, joka jättää muille vanhan Englannin lait ja asetukset, lörpötelläkseen Roomasta ja Kreikasta — näkee Westminsterin parlamenttipalatsissa Areopagoksen ja otaksuu vanhan Nollin roomalaiseksi konsuliksi — totisesti, hänestä pikemmin koituu sen sijaan diktaattori heidän joukkoonsa. Siitä viis — lempo periköön Bletsoninkin."
"Ystävä", huomautti soturi, "mielelläni olisin säädyllinen, mutta velvollisuuteni mukaista ei ole kuulla tuollaiseen halventavaan ja loukkaavaan tapaan puhuttavan niistä hurskaista miehistä, joiden palveluksessa olen. Ja vaikka tiedän, että te ilkimieliset pidätte oikeutenanne vapaasti jaella sitä kirousta, jota te näytte käyttävän omana osuutenanne, on kuitenkin liikanaista syytää sitä muita vastaan, joilla on parempia toiveita ajatuksissaan ja parempia sanoja suussaan."