"Minua ilahuttaa nähdä, että te olette tuonut hyvää ruokahalun meidän maalaiskestitykseemme, nuori herra", virkahti Sir Henry hänelle.
"Ka, sepä oisi ilmetty ihme, sir", vastasi kantapoika, "jos työ laittaisitta eteen lihat ja minä en pystyisi pungastamaan tarjolle sen mukaista malttia minä hyvänsä vuoden päivänä. Mutta sellainen on nyt seikka, sir, että se maitti on vaseti kerääntynyt kolmen tai neljän päivän mittaan, ja liha on täällä etelämaassanne ollut niukkaa ja työläästi saatavissa, niin että mie, sir, korvaankin nyt haaskaantunutta aikaa, niinkuin Sligon piipari sanoi, kun sulloi maaruunsa kokonaisen lampaankylen."
"Te olette maalla kasvanut, nuori mies", huomautti ritari, joka muiden aikalaistensa tavoin piteli kurin ohjaksia jokseenkin tiukalla nousevan sukupolven suuntailussa, "ainakin päätellen niistä Skotlannin nuorukaisista, joita olen nähnyt hänen edesmenneen majesteettinsa hovissa entiseen aikaan. Heillä oli vähemmän ruokahalua ja enemmän — enemmän —" Hänen tavoitellessaan lievää sanantapaa "hyvän käytöksen" vastikkeeksi täydensi vieras lauseen omalla tavallaan: "Ja enemmän lihaa, kaiketi — sen parempi onni heillä."
Sir Henry tuijotti ja mykistyi. Hänen poikansa näytti ajattelevan tarpeelliseksi puuttua puheeseen. "Isäseni", hän virkkoi, "ajattelehan, kuinka monta vuotta on vierryt kahdeksastaneljättä, jolloin skotlantilaiset selkkaukset ensin alkoivat, ja silloin et varmaankaan kummastele, että Skotlannin paroonien oleskellessa syystä tai toisesta alituiseen sotaretkillä heidän lastensa kasvatuksen on täytynyt, kotosalla jäädä hyvinkin laiminlyödyksi, joten ystäväni ikäiset nuoret miehet osaavat paremmin käyttää lyömämiekkaa tai heilutella peistä kuin sopeutua seuraelämän säädyllisyyden muotoihin".
"Syy on pätevä", myönsi ritari, "ja koska sanot, että saattolaisesi
Kernigo osaa tapella, niin emmehän toki anna häneltä ruokavarojen
puuttua. Kas, hän tähyää vielä vihaisesti tuohon kylmään lampaanreiteen
— Jumalan nimessä pankaa se kaikki hänen lautaselleen!"
"Sieänhän mie puraisun ja tönäyksen", tuumi jalosukuinen master
Kerneguy; "ei nälkäinen hurtta luunkappaleella viskaamisesta älähä".
"No, taivahan vallat, Albert, mutta jos tämä on skotlantilaisen ylimyksen poika", päivitteli Sir Henry matalalla äänellä pojalleen, "niin en englantilaisena kyntöpoikanakaan vaihtaisi käytöstapoja hänen kanssaan, saadakseni hänen vanhaa sukuperäänsä ja aateliuttaan ja vaikka kartanoansakin, jos hänellä sellaista on. Hän on syönyt, niin totta kuin olen kristitty, lähes neljä naulaa tukevaa pöystilihaa ja niin sievästi kuin susi repeloi kuolleen hevosen raatoa. Kas, nyt hän viimein aikoo juoda — äläs, hän pyyhkii sentään suunsa — ja pistää sormensa pesumaljaan — ja kuivaa ne toden totta ruokalanalla! — hänessä on lopultakin hiukan käyttäytymisen lahjaa."
"Toivotanpa nyt teille kaikille perki hyvää terveyttä!" tokaisi aatelisnuorukainen ja siemasi suhteellisen määrän kostuketta edeltä lähettämillensä vahvikkeille. Hän rämäytti sitte veitsensä ja haarukkansa lautaselle, jonka työnsi keskemmälle pöytää, ojensi sen alla jalkansa, kunnes kantapäät kahnasivat lattiaa, laski käsivartensa ristikkäin tiukkaan ahdetulle vatsalleen ja nojaili taaksepäin istuimellaan, ja näytti suuresti siltä kuin olisi hän aikonut vihellellä itsensä unen helmoihin.
"Kas niin!" virkahti ritari; "jalosukuinen master Kernigo on laskenut alas aseensa. — Korjatkaa pois tuo säly ja antakaa tänne lasimme. Kaada kaikille, Joceline, ja vaikka paholainen tai koko parlamentti olisi kuuntelemassa, kuultakoon Ditchleyn Henry Leen juovan Kaarlo-kuninkaan terveydeksi ja hänen vihollistensa vaurioksi!" "Aamen!" kajahti ääni oven takaa.
Odottamaton vastaveisuu sai koko seurueen hämmästyneenä katselemaan toisiansa. Sitä seurasi juhlallinen ja omituin en koputus, jollaisen eräänlainen salaveljeys oli saanut käytäntöön kuningasmielisten keskuudessa; sen avulla oli heidän tapanaan tehdä itsensä ja periaatteensa tunnetuiksi toisilleen sattumalta yhteen tullessaan.