"Kapteeni Wildrake", huomautti Albert, "me emme ole vastahakoisia — tarkoitan ystävääni ja itseäni — avoimesti juttelemaan soveliaissa tilaisuuksissa; mutta teidän, sir, joka olette niin kauvan kokenut kovaa, täytyy ehdottomasti tietää, että miehet eivät tällaisissa satunnaisissa kohtauksissa mainitse nimeänsä, ellei se ole erityisen tarpeellista. On omalletunnollekin suotuisa seikka, sir, kyetä vilpittömästi sanomaan, jos esimiehenne kapteeni Everard tai olkoonpa everstikin Everard tutkisi teitä valan velvoituksella: minä en tuntenut, keitä ne henkilöt olivat, joiden suusta kuulin sellaisia ja sellaisia maljalauselmia."
"Totta toisen kerran, minulla on siinä parempi tapa, arvoisa herra", vastasi Wildrake. "Minä en ikinä kykene henkenikään hinnasta muistamaan, että mitään sellaisia ja sellaisia maljalauselmia lainkaan lasketeltiin. Minulla on niin ihmeellinen unohtavaisuuden lahja."
"Olkoon niinkin, sir", muistutti nuorempi Lee, "mutta me, joilla valitettavasti on sitkeämpi muisti, haluaisimme pysyä yleisemmässä säännössä".
"Ka, sir", mukasi Wildrake, "kaikesta sydämestäni. En minä tunkeudu yhdenkään ihmisen luottamukseen, helkkarissa — ja puhuin vain kohteliaisuuden vuoksi, kun aikomuksenani oli juoda terveydeksenne kunnolliseen tapaani Ja hän puhkesi laulamaan:
"Siis saakoon malja kiertää, kiertää, kiertää, se saakoon kiertää näin, — kas, vaikk' oot silkkisukkainen, saa polves maata hiertää, hiertää, hiertää, jos käyt nyt pystyssä päin."
"Älä kovene pitemmälle", virkkoi Sir Henry poikaansa kääntyen. "Master Wildrake on vanhan koulun väkeä — niitä karskia poikia; ja meidän on siedettävä hiukan, sillä jos he juovat kovasti, tappelivatkin he sisukkaasti. En ikinä unohda, miten muuan parvi heikäläisiä saapui pelastamaan meidät Oxfordin kirjurit, kuten he minun rykmenttiäni nimittivät, kirotun pahasta pinteestä Brentfordin valtauksen aikana. Sanonpa sinulle, että meidät oli saarrettu poroporvarien peitsillä sekä edestä että takaa, ja kehnosti olisimme siitä selvinneet, jollei Lunsfordin keveä ratsuväki, niin sanotut lapsensyöjät, olisi karauttanut paikalle keihäät tanassa ja avannut meille tietä."
"Minua ilahuttaa, että tulitte ajatelleeksi sitä, Sir Henry", sanoi
Wildrake; "ja muistatteko, mitä Lunsfordin upseeri sanoi?"
"Luulen muistavani", vastasi Sir Henry hymyillen.
"No niin, eikö hän huutanut, kun naiset olivat tulossa alas ulvoen kuin mitkäkin tenhottaret: 'Eikö kellään teistä ole lihavaa lapsukaista antaa meille murkinaksi?'"
"Totta kerrassaan!" muisti ritari; "ja esille astuikin iso pyylevä vaimo, sylissään lapsi, jota hän tarjosi oletetulle ihmissyöjälle".