"Mitään kiistaa ei synny minun tauttani, sir — ei minun tauttani", vakuutti Wildrake; "teidän selityksenne riittää, sir. — Master Louis Girnigo, loordi Kilsteerin poika Gringardenshirestä, olen teidän nöyrä orjanne, sir, ja juon maljanne sen vakuudeksi, että kunnioitan teitä ja kaikkia suoraluontoisia skotlantilaisia, jotka paljastavat Andrea Ferraransa oikean asian hyväksi, sir."
"Paljon kiitoksia, — kiitoksia vain, sir", vastasi nuori mies, mutta hänen sävyssään oli hiukan korskeutta, joka tuskin soveltui hänen maalaisuuteensa; "ja säällisesti toivotan teille hyvää terveyttä".
Useimmat järkevät henkilöt olisivat nyt jättäneet silleen sen puhelun, mutta Wildraken huomattavia omituisuuksia oli, että hän ei kyennyt koskaan jättämään asioita hyvälle kannalle. Hän kiusasi yhä huomautuksillaan ujoa, ylpeätä ja kömpelöä nuorukaista. "Te puhutte kansallismurrettanne varsin leveästi, master Girnigo", hän sanoi, "vaan ette luullakseni aivan niiden urhojen tapaan, joita olen tuntenut skotlantilaisten kavalierien keskuudesta — esimerkiksi jotkut Gordonit ja muut mainehikkaat aatelismiehet aina pehmensivät moniaita kovia kerakkeita".
Albert Lee tokaisi väliin muistutuksen, että Skotlannin kuten
Englanninkin maakunnilla oli erilaiset ääntämistapansa.
"Olette aivan oikeassa, sir", myönsi Wildrake. "Minäkin Pidän itseäni kutakuinkin etevänä heidän kirotun mongerruksensa haastajana — älkää panko pahaksenne, nuori herra — ja kuitenkin, kun muutteeksi lyöttäysin muutamien Montrosen miesten matkaan eteläisessä ylämaassa, joksi he nimittävät kurjia mäkisalojansa, — älkää sentään nytkään panko pahaksenne, — ja satuin yksin jäätyäni eksymään tolaltani, niin kuinkas kävikään: kun sanoin eräälle paimenelle, levittäen suuni korviin ja tehden ääneni niin römeäksi kuin kykenin: mihkäs mun tässäpitäis talsia? — niin lempo: soikoon, eipä mies pystynytkään minulle vastaamaan, ellei hän kenties ollutkin nyreissään, niinkuin moukat väliin murjottavat miekkamiehille."
Tämä oli tuttavallisesti puhuttua, ja vaikka se oli osittain osoitettu Albertille, se kohdistui vielä enemmän puhujan likimpään naapuriin, nuoreen skotlantilaiseen, joka näytti kainoudesta tai jostain muusta syystä hiukan arastelevan hänen seuraansa. Pariin Wildraken kyynäspään henkilökohtaiseen nyhkäykseen, joilla tämä viime puheensa aikana käytännöllisesti vetosi erityisesti häneen, master Kerneguy vastasi vain: "Selkkaannusta saapi uottaakin, kun miehet haastavat kansallismurretta."
Wildrake oli nyt melkoista päihtyneempi kuin säädyllisessä seurassa olisi sopinut. Hän tarttui sanaan ja hoki: "Selkkaannusta, sir — selkkaannusta, sir! En tiedä, miten minun on tuo käsitettävä, sir; mutta päättäen arvoisan naamanne naarmujen antamasta ilmoituksesta arvelisin teidän äskettäin joutuneen selkkaannukseen kissan kanssa, sir."
"Silloin erhetytte, ystävä, sillä se oli hurtta," vastasi skotlantilainen kuivakiskoisesti ja Albertiin vilkaisten.
"Meillä oli hiukan pulaa vahtikoiran kanssa, tullessamme niin myöhään illalla", virkkoi Albert selitykseksi, "ja tämä nuorukainen lankesi risuläjään, raappien siinä kasvonsa".
"Ja nyt, hyvä Sir Henry", huomautti tohtori Rochecliffe, "sallikaa minun muistuttaa teitä nivelsärystänne ja meidän pitkästä matkastamme. Teen sen sitä mieluummin, kun hyvä ystäväni, poikanne, on koko illallisen ajan hokenut minulle syrjäkysymyksiä, jotka olisi paljoa parempi jättää huomiseen. Saanemme siis vetäytyä yölevollemme?"