Tällä hetkellä ryntäsi tiheiköstä toinenkin tulokas ritarin apuun. Se oli iso susikoira, voimakas kuin kahlekoira, mutta muodoltaan ja melkein nopeudeltaankin vinttikoira. Bevis oli uljainta lajia, mikä milloinkaan on nujertanut uroshirveä maahan, kellanruskea kuin jalopeura, kuono musta ja jalat samaten, varpaiden ympärillä vain kapea valkoinen viiru. Se oli yhtä säyseä kuin väkeväkin ja rohkea. Juuri kun se oli hyökkäämäisillään soturin päälle, muuttivat Sir Henryn sanat: "hiljaa, Bevis!" jalopeuran lampaaksi, ja sen sijaan että olisi temmannut soturin nurin se käveli ympäri ja ympäri nuuskien, ikäänkuin yrittäen kaikella älyllään keksiä, kuka saattoi olla vieras, jota sen käskettiin suvaita, vaikka hän oli ulkomuodoltaan niin epäilyttävä. Nähtävästi se varmistui, sillä se luopui epäilevistä ja uhkaavista elkeistään, laski alas korvansa, antoi harjaksiensa silitä ja heilutti häntäänsä.
Sir Henry piti suosikkinsa älykkyyttä suuressa arvossa ja virkkoi matalalla äänellä Alicelle: "Bevis on samaa mieltä kuin sinäkin ja neuvoo alistumaan. Tässä on taivaan sormi rankaisemassa ylpeyttä, joka on aina ollut sukumme vikana."
— "Ystävä", hän jatkoi soturiin kääntyen, "sinä olet antanut viimeistelyn opetukselle, jota kymmenen vuoden alituiset vastoinkäymiset eivät ole kyenneet täydellisesti ajamaan päähäni. Sinä olet selkeästi osoittanut minulle, kuinka hupsua on ajatella, että hyvä asia voi tehdä heikon käsivarren vahvaksi. Jumala minulle sen ajatuksen anteeksi antakoon, mutta voisinpa melkein kääntyä pakanaksi ja uskoa, että taivaan siunaus seuraa aina pisintä säilää. Mutta niin ei kuitenkaan iäti käy; Jumala tietää aikansa. — Ojenna minulle toledolaiseni, Joceline, se on tuolla — ja huotran näet jossain riippumassa puussa. — Älä ny'i levättiäni, Alice, ja näytä noin surkean säikähtäneeltä; en kovinkaan pikaisesti jälleen tartu kirkkaaseen teräkseen, sen lupaan. — Kiitän sinua, hyvä mies, ja poistun herraisi tieltä sen enemmättä kinastuksetta tai muutenkaan siekailematta. Joceline Joliffe on lähempänä säätyäsi kuin minä ja luovuttaa sinulle palatsihuvilan talouskapineineen. — Älä pidätä mitään, Joliffe — anna heidän saada kaikki. Mitä minuun tulee, niin en enää koskaan astu sen kynnyksen yli — mutta mistä yösija? En tahtoisi olla vaivaksi kellekään woodstockilaiselle — hm — niin — se käy päinsä. Alice ja minä, Joceline, lähdemme sinun majaasi Rosamondin kaivon luo. Lamaamme kattosi suojan ainakin yhdeksi yöksi; otathan meidät tervetulleina vastaan? Mitä nyt — otsasi pilvistyy?"
Joceline näytti tosiaankin joutuneen hämilleen. Hän vilkaisi ensin Aliceen, katsahti sitte taivaalle, loi silmänsä maahan, tähysteli viimein kaikkiin ilmansuuntiin ja mutisi lopulta: "Kyllä — epäilemättä — minun pitäisi vain vilistää sinne panemaan asuntoa järjestykseen."
"Järjestystä kylliksi — järjestystä kylliksi — niille, jotka saattavat piankin olla hyvillään, kun pääsevät puhtaille oljille latoon", sanoi ritari. "Mutta jos olet vastahakoinen suojaamaan mitään vihattuja eli nyt ilkimielisiksi sanottuja henkilöitä, niin älä häpeä mainita sitä, mies. Otin sinut kyllä hoivaani pelkkänä ryysyläispoikana, tein sinusta kaitsijan, ja niin edelleen. Mutta mitäpä tuosta. Merimiehet eivät ajattele tuulta sen kauvemmin kuin se lykkii heitä eteenpäin matkalla — parempasi kääntyvät vuoroveden mukana, niin miksei tuollainen tietämätön maalainenkin?"
"Jumala teidän arvoisuudellenne suokoon tylyn arvostelunne anteeksi!" lausui Joliffe. "Maja on teidän sellaisenansa, ja olisi kuninkaan palatsinakin, jollaiseksi sen toivoisin vain teidän arvoisuutennekin ja Alice-neidin tähden. Soisin ainoastaan teidän arvoisuutenne suvaitsevan minun pistäytyä sinne hiukan edellä siltä varalta, että joku naapuri sattuu olemaan siellä — taikka — taikka — juuri hiukan järjestämään kuntoon Alice-neitiä ja teidän arvoisuuttanne varten — vain pikkusen siistiämään ja laittamaan kaikkea vähän paikoilleen."
"Sillä ei ole vähintäkään väliä" väitti ritari, kun sitävastoin Alicen oli hyvin vaikea salata kiihtymystään. "Jos kotisi on siistimätön, sitä soveliaampi se on hävinneelle ritarille — jos siellä ei ole kaikki niin paikoillaan, niin sitä paremmin se pitää yhtä muun maailman kanssa, joka nyt on mullin mallin. Mene sinä tuon miehen kanssa. — Mikä on nimesi, ystävä?"
"Joseph Tomkins on lihallinen nimeni", ilmoitti taloudenhoitaja.
"Ihmiset sanovat minua kunnon Joeksi ja Taatuksi Tomkinsiksi."
"Jos olet ansainnut tuollaisia nimityksiä, kun ottaa lukuun, mitä ammattia olet harjottanut, niin oletpa erinomainen ilmiö tosiaankin", sanoi ritari. "Jos se kuitenkin on ansiotonta, niin älä silti punastele, Joseph, sillä ellet ole todella rehellinen, niin on sinulla vain sitä parempi mahdollisuus pysyä kunnon miehen maineessa — se nimitys ja asia itse ovat jo aikaa kulkeneet eri teitä. Hyvästi jää — ja hyvästi, kaunis Woodstock!"
Niin sanoen kääntyi vanha ritari pois, pujottaen tyttärensä käsivarren kainaloonsa. Siten kävelivät he eteenpäin metsään samalla tavoin kuin olivat lukijan näkyviin tulleetkin.