"Menen takuuseen niistä parista kolmesta oman huonekuntamme jäsenestä, jotka ovat vielä jääneet palatsihuvilaan", vakuutti Sir Henry, "ja tiedän poikani sijoittaneen heidät siten, että he pitävät alituiseen vartiota. Jos kuulette palatsihuvilan kellon läppäyksiä, niin neuvon teitä tulemaan suoraa päätä kotiin Kuninkaan tammen ohi, jonka näette tuolta aukiolta kohoavan yli muiden puitten. Me asetamme sinne jonkun toimittamaan teidät vaivihkaa taloon." Kantapoika kuunteli näitä varoituksia maltittomana kuin koulupoika, joka pyrkiessään nauttimaan lomapäivästään kuulee tähdelle panematta holhoojan tai vanhemman neuvoja vilustumisen välttämisestä ja niin edelleen.

Alice Leen poissaolo oli riistänyt palatsihuvilan huoneilta kaiken kodikkuuden, ja nuori paashi pakeni päätähavin siitä harjoittelusta ja huvista, jota Sir Henry oli ehdottanut. Hän kiinnitti kupeelleen pistomiekkansa ja heitti lainattuun pukuunsa kuuluvan viitan hartioilleen, kietaisten sen peittämään kasvojen aliosaa, jotta ainoastaan silmät pilkistelivät verhon yläpuolelta; siihen tapaan oli tavallista käyttää sitä vaatekappaletta noina aikoina sekä kadulla että maalla ja julkisissa paikoissa, kun haluttiin olla rauhassa ja karttaa tervehdyksien ja puhuttelun häirintää. Hän kiirehti nurmikon yli, joka eroitti palatsihuvilan edustan metsästä, nopeana kuin häkistä päässyt lintu, joka vapautuksestaan iloitessaan kuitenkin samalla tajuaa tarvitsevansa suojaa ja kätköä. Metsä näytti suovan ne edut inhimilliselle pakolaiselle, kuten kait olisi linnullekin.

Valeniminen Louis Kerneguy pysähtyi miettimään pakoansa oksien siimeksessä, pysytellen puiston laidassa, missä hän oli lymyssä näkijöiltä, samalla kun sai sieltä pidetyksi silmällä palatsihuvilan edustaa.

"Olisi siinäkin vitsaus — miekkailla luuvaloisen ukon kanssa, joka arvattavasti ei tunne ainoatakaan muuta miekkatemppua kuin vanhan Vincent Saviolon päivinä käytännössä olleita, tai kurjuuden vaihteeksi kuulla hänen lukevan noita kohtausten erämaita, joita englantilaiset nimittävät näytelmäksi, avauslausunnosta jälkisäkeihin asti — sellainen vertaansa hakeva hirmu olisi rangaistuksena synkistänyt vankiluolan pimeämmäksi ja lisännyt oneutta Woodstockiinkin"!

Hän pysähtyi katselemaan ympärilleen ja pitkitti sitte mietiskelyään: "Tänne siis iloinen vanha normandialainen kätki sievän rakastajattarensa — hänen muotoansa tuntematta takaan, että Rosamond Clifford ei ollut puoleksikaan niin sievä kuin tuo viehkeä Alice Lee. Ja mikä sielukkuus kuvastuukaan sen tytön silmissä! — Kuinka kerrassaan hyljäten kaikki muut aatokset paitsi sen hetken harrastusta ilmaisevat hän antoi intomielisyytensä tulvia! Jos viipyisin täällä kauvan, niin varovaisuuden ja puolenkymmenen muun varsin tähdellisen esteen uhalla tulisin houkutelluksi yrittämään lepyttää häntä tämän karkeapiirteisen prinssin mitättömään naamaan. Karkeapiirteisen? — on tavallaan valtiopetosta noin uskollisena esiintyvän henkilön sanoa siten kuninkaan ulkomuodosta, ja mielestäni se ansaitsee rangaistuksen. Ah, sievä mistress Alice, monikin mistress Alice on edelläsi äänekkäästi pahoitellut ihmiskunnan säännöttömyyksiä ja aikakauden synnillisyyttä, mutta lopulta innostunut etsimään puolustuksia omalle osuudelleen niistä Mutta hänen isänsä — vaka vanha kavalieri — minun isäni taattu ystävä — jos sellainen käänne sattuisi, niin se särkisi häneltä sydämen! — Ja vielä mitä — enemmän järkeä hänellä on. Jos annan hänen tyttärenpojalleen oikeuden erityisellä tunnuksella varustettuun aatelisvaakunaan, niin mitä on sillä väliä, jos kilven poikki kulkeekin bar sinister?[21] Pyh! se ei ole suinkaan alennusmerkki, vaan päinvastoin kunniakas lisäpiirre — sukutaulujen tutkijat seuraavassa tarkastuksessaan asettavat hänet luettelossa korkeammalle sen perusteella. Ja jos hän ensimältä hiukan luimistelisikin, niin eikö se vanha kavaltaja ansaitse sitä? Olihan hänellä ensiksikin katalana aikomuksena kolhia voideltu ruumiini mustan- ja sinisenkirjavaksi viheliäisillä harjoitusmiekoillaan, ja toisena rikoksena oli hänen kehno salajuonensa Will Shakespearen kanssa, yhtä vanhettuneen miehen kuin hän itsekin on jotta minut luettaisiin kuoliaaksi historiallisen näytelmän tai aikakirjan viidellä jaksolla, 'ollen Rikhard Toisen surkea elämä ja kuolema'. Hitto, oma elämäni on jo kyllin surkea luulemma, ja kuolemani saattaa muodostua sitä mukaa, en vielä muutakaan näe. Niin, mutta sitte veli — ystäväni — oppaani — varjelijani! Sikäli kuin tämä pikku aie koskee häntä, ei sellaista tepposta ajateltaisi ihan kunnolliseksi. Mutta pauhaavia, kerskuvia, kostonhimoisia veljiä nähdään ainoastaan teatterissa. Hellittämätön kosto, jolla veli vainosi mies-parkaa, kun tämä oli vietellyt hänen sisarensa tai joutunut vietellyksi, — miten päin sattuikaan, — niin vimmaisesti kuin olisi toinen polkaissut hänen varpailleen ilman anteeksipyyntöä, se on kokonaan syrjäytynyt muodista siitä saakka kun Dorset surmasi loordi Brucen[22] monta vuotta takaperin. Joutavia! kun kuningas on loukkaajana, ei urhoollisinkaan mies uhraa mitään niellessään pikku vääryyden, josta toinen ei voi omakohtaisesti ottaa vastaan haastetta Ja Ranskassa ei ole ainoatakaan aatelisperhettä, jonka jokainen yksilö ei kohottaisi niskaansa enemmän kenoon, jos he voisivat kerskua tuollaisesta vasenkätisestä liitosta suuren hallitsijan kanssa."

Sellaisia ajatuksia liikkui Kaarlon mielessä hänen ensin lähdettyänsä Woodstockin palatsihuvilasta ja painuttuaan sitä ympäröivään metsään. Hänen kevytmieliset päätelmänsä eivät kuitenkaan olleet luontaisen mielenlaadun tuloksia eivätkä jääneet hänen terveen ymmärryksensä vastaväitteitä vaille. Tuollaisen järkeilytavan hän oli johtunut omaksumaan liian likeisestä tuttavuudesta niiden sukkelain ja huikentelevien ylimysnuorukaisten kanssa, jotka olivat häntä ympäröineet. Sen olivat tuottaneet huonolla seurallaan Villiers, Wilmot, Sedley ja muut, joiden luonnonlahjat olivat turmelemassa aikakautta ja sitä hallitsijaa, josta sen luonne jälkeenpäin joutui varsin suuresti riippuvaiseksi. Tuollaiset miehet olivat kasvaneet kansalaissodan vallattomuudessa ja kokematta sitä pidäkettä, jolla vanhempien ja sukulaisten käskyvalta tavallisina aikoina hillitsee nuoruuden kuohahtelevia haluja; he olivat harjaantuneet kaikenlaatuiseen paheeseen ja kykenivät suosittelemaan sitä sekä opetuksella että esimerkillä, kääntäen säälimättömän pilkan alaisiksi kaikki jalommat tunteet, jotka ehkäisevät ihmisiä tyydyttämästä laitonta intohimoa. Kuninkaan elämänvaiheet olivat myös luonnuttaneet häntä tämän epikurealaisen katsantokannan hyväksymiseen. Mielestään mitä suurimmassa määrässä myötätuntoa ja apua ansaiten hän näki olevansa kylmäkiskoisesti katseltu hoveissa, joissa hän vieraili — pikemmin suvaittuna anojana kuin maanpakoon häätyneenä hallitsijana. Hän huomasi oikeuksiansa ja vaatimuksiansa kohdeltavan halveksivasti ja välinpitämättömästi, ja sitä mukaa hän suopui siihen kovasydämiseen ja itsekkääseen hurjasteluun, joka lupasi hänelle heti tapahtuvaa tyydytystä. Jos tämä oli saatavissa muiden onnellisuuden kustannuksella, niin pitikö juuri hänen arastella siinä seikassa, koska hän kohteli toisia ainoastaan niinkuin maailma häntä?

Mutta vaikka tämän onnettoman järjestelmän perustukset oli laskettu, ei prinssi tänä varhaisena kautena ollut niin täydellisesti antautunut siihen kuin hänen nähtiin tehneen, kun ovi odottamattomasti avautui hänen paluulleen. Päin vastoin. Se huikentelevan järkeilyn sarja, jonka olemme edellä maininneet ikäänkuin puhutuiksi sanoiksi puhjenneena, heräsi kyllä hänen mielessään sellaisena, jonka olisivat tuollaisissa tilanteissa hänen suosikkineuvojansa esittäneet Mutta hän muisti, että mikä olisi saattanut käydä pikku hairahduksesta Ranskassa tai Alankomailla tai joutua hauskaa kertomuksen taikka ivalaulun aiheeksi hänen oman vaeltavan hovinsa sukkeluksille, luultavasti näyttäisi kamalalta kiittämättömyydeltä ja katalalta petollisuudelta englantilaisen vallassäädyn keskuudessa ja iskisi hänen kannattajiensa iäkkäämmän ja kunnioitettavamman osan silmissä syvän, kenties parantumattoman vamman hänen suureen asiaansa. Ja sitte hänen mieleensä johtui — sillä oma etu ei välttänyt hänen huomiotansa tässäkään kysymyksen harkitsemistavassa — että hän oli Lee-parin vallassa, isän ja pojan joiden aina käsitettiin olevan ainakin riittävän tarkkatuntoisia kunniakysymyksissä; ja jos he epäilisivät sellaista loukkausta kuin hänen mielikuvituksensa oli saanut kehitelläkseen, heidän olisi helppo keksiä mitä pätevin kosto joko omin käsin toimeenpantuna tai vallitsevalle puolueelle luovutettuna.

"Se vaara, että Whitehallin kohtalokas ikkuna[23] jälleen avattaisiin ja naamioidun miehen murhenäytelmä uudistettaisiin", oli hänen lopullisena mietelmänään, "uhkaa pahemmalla rangaistuksella kuin vanha skotlantilainen katumustuoli, ja niin viehättävä kuin Alice Lee onkin, minun ei kannata lempiseikkailuun heittäytymällä antautua niin suurelle sovitukselle alttiiksi. Hyvästi siis, kaunokainen, jollei — kuten on joskus tapahtunut — sinulla ole luontoa itse viskautua kuninkaasi jalkoihin, ja silloin olen liian jalomielinen, evätäkseni sinulta suojelustani. Mutta sentään, kun ajattelen vanhuksen valjuksi kylmennyttä ruumista, joka eilen illalla mainittiin kolkoksi näyksi, ja kuvittelen Albert Leen raivoa, hänen riehuessaan kärsimättömästi kourien miekkaa, jota ainoastaan hänen uskollisuutensa estää syöksemästä hallitsijan sydämeen, — ei, se kuva on liian kauhea! Kaarlon täytyy ainiaaksi muuttaa nimensä Josefiksi, vaikka hän joutuisi kovaankin kiusaukseen, josta Onnetar armollisesti varjelkoon!"

Meidän on puhuttava totta prinssistä, joka ei ollut niin suuresti luontaisten taipumustensa perusteella kaltoin kehittynyt kuin varhaisten kumppaniensa ja sen paatumuksen johdosta, jota olivat luoneet nuoruudenseikkailut ja säännöttömät elämäntavat. Senvuoksi on meidän sanottava, että Kaarlo pääsi edelläsanottuun viisaaseen päätökseen sitä kerkeämmin, kun hän ei suinkaan ollut noiden rajujen ja valloittavien halujen orjuuttama, joiden tyydyttämiseksi on ajateltu kannattavan menettää koko maailma. Hänen lempijuttunsa, kuten nykyisenäkin aikana monet, olivat pikemmin tavan ja muodin noudattamista kuin kiihkosta ja tunteista johtuvia, ja verratessaan itseänsä tässä suhteessa isoisäänsä Henrik IV:een, hän ei tehnyt täyttä oikeutta esivanhemmalleen tai itselleenkään. Hän ei ollut — mukaillaksemme laulajaa, jota itseänsä kuohuttivat myrskyiset halut, lempiseikkailijan niitä useinkin vain teeskennellessä, —

niitä, jotka sokeasti rakastavat kuoloon asti.