"Sen voin tehdä ehdottomasti", vakuutti prinssi.
"Kenties mieluummin esiinnytte Rochesterin jaarlina Olen kuullut, että kunnianhimonne tähtäsi tuonlaisen myönnytyksen saamiseen skotlantilaisten kuninkaalta."
"En ole loordi enkä jaarli, niin totta kuin minulla on kristitty sielu pelastusta vailla. Nimeni on —"
"Älkää alentako itseänne turhalla vilpistelyllä, mylord ja vielä yksinäiselle miehelle, joka ei tahdo vedota viranomaisiin oman kelpo säilänsä avuksi, jos hän näkisi syytä sen käyttämiseen, sen vakuutan. Voitteko katsella tuota sormusta ja kieltää olevanne loordi Wilmot?"
Hän otti kukkarostaan sormuksen ja ojensi sen valepukuiselle prinssille. Tämä tunsi sen heti samaksi, jonka hän oli suihkukaivon lähellä pudottanut Alicen ruukkuun, varomattomasti totellen ainoastaan hetken ritarillisuutta, antaessaan sievän korun viehkeälle tytölle, jota oli tullut säikäyttäneeksi.
"Tunnen sormuksen", hän myönsi; "se on ollut hallussani. Miten se osoittaisi minut loordi Wilmotiksi, sitä en käsitä, ja väärää todistusta se siinä tapauksessa kantaa minua vastaan."
"Saatte nähdä todisteen", vastasi Everard. Ottaen sormuksen takaisin hän painoi joustinta, joka oli taidokkaasti sovitettu keskisyvennyksen reunaan; silloin jalokivi ponnahti sivulle ja paljasti loordi Wilmotin nimikirjaimet kauniisti kaiverrettuina pienoiskokoon, vaakunan keskelle. "Mitä nyt sanotte, sir?"
"Että todennäköisyys ei ole todiste", virkkoi prinssi; "tässä ei ole mitään muuta kuin helposti selitettävää. Olen skotlantilaisen aatelismiehen poika; isäni haavoittui kuolettavasti ja joutui vangiksi Worcesterin taistelussa. Lausuessaan minulle hyvästi ja käskiessään minun paeta hän antoi minulle harvat arvokapineensa, niiden mukana tuon sormuksen; Olen kuullut hänen puhuvan vaihtaneensa sormuksia loordi Wilmotin kanssa jolloinkin Skotlannissa, mutta en ole milloinkaan tiennyt sormuksessa tuollaista salalokeroa olevan."
Siinä Kaarlo puhuikin pelkkää totta, ja hän ei olisi tuolla tavoin erinnytkään korusta, jos olisi aavistanut sen olevan helposti tunnettavissa. Hän jatkoi oltuaan kotvasen vaiti: "Vielä kerran, sir, — olen kertonut teille paljon sellaista, joka koskee turvallisuuttani, — jos olette jalomielinen, niin jätätte minut rauhaan, ja kenties minä voin joskus vastedes tehdä teille yhtä hyvän palveluksen. Jos aiotte pidättää minut, niin teidän on se tehtävä täällä omalla uhallanne, sillä minä en tahdo kävellä pitemmälle teidän tolallanne enkä salli teidän vainota minua omallani. Jos päästätte minut, niin kiitän teitä, — jos ette, niin käykää käsiksi aseeseenne."
"Nuori herrasmies", lausui eversti Everard, "tokko todellakin olette se huikenteleva nuori ylimys, joksi teidät otaksuin, siitä olette saanut minut epävarmaksi. Mutta sanottehan perheenne olleen likeisissä väleissä hänen kanssaan, ja kaiketikin olette etevä oppilas siinä irstailun koulussa, jossa Wilmot ja Villiers ovat professoreja ja heidän toivorikas herransa jo tutkinnon suorittanut opiskelija. Käyttäytymisenne Woodstockissa, missä olette perheen vieraanvaraisuutta palkitaksenne hautonut mitä kuolettavinta vauriota heidän kunnialleen, on osoittanut teidät peräti kehittyneeksi tuollaisen akatemian jäseneksi. Aioin ainoastaan varoittaa teitä tässä seikassa — oma vikanne on, jos lisään kehoitukseeni kuritusta."