"Tunnustan tuntevani ihan niinkuin kuvastimesta omani", honotti korpraali silmäiltyään kuollutta lyhdyn valossa. "Totisesti siinä on vakaa uskonveljemme Joseph Tomkins."
"Tomkins!" huudahti Cromwell hypähtäen eteenpäin ja viidellä silmäyksellä varmistautuen ruumiin kasvonpiirteistä. "Tomkins! — ja murhattuna, kuten näkyy rusennetusta ohimosta! Te koirat, tunnustakaa totuus — te olette murhanneet hänet syystä että saitte ilmi hänen kavalluksensa — minun pitäisi sanoa hänen vilpittömän mielensä Englannin tasavallan edistämisessä ja hänen vihansa niitä vehkeitä vastaan, joihin te tahdoitte sekaannuttaa hänen rehellisen yksinkertaisuutensa."
"Niin", lisäsi puolestaan Armo-olkoon-täällä Humgudgeon, "sitte häväistäksenne hänen hengetöntä ruumistansa paavillisilla opeillanne, niinkuin olisitte ahtaneet kylmää huttua sen kylmään suuhun. Minä pyydän teitä, kenraali, antakaa sitoa nämä miehet lujasti."
"Älä sinä välitä, kopraali", sanoi Cromwell, "aikamme on vähissä. — Ystävä, teille, jonka otaksun tohtori Anthony Rochecliffeksi arvoltanne ja nimeltänne, minun on annettava valittavaksi hirttäminen aamun koittaessa tai Herran palvelijan surmaamisen sovittaminen kertomalla, mitä tiedätte tuon talon salaisuuksista."
"Tosiaan, sir", vastasi Rochecliffe, "te tapasitte minut vain papillisessa velvollisuudessani, hautaamassa kuollutta; ja mitä tulee kysymystenne vastaamiseen olen päättänyt itse ja neuvon onnettomuustoveriani tässä tilaisuudessa —"
"Viekää hänet", käski Cromwell; "tunnen hänen jäykkäniskaisuutensa vanhastaan, vaikka olen pannut hänet kyntämään vaossani, silloin hän luuli työskentelevänsä omalla mulloksellaan. Viekää hänet peremmäksi, ja tuokaa tänne se toinen. — Tule tänne — tähän näin — likemmä — likemmä. Korparaali Armo-olkoon-täällä, pidä sinä kättäsi vyössä, jolla hän on sidottu. Meidän täytyy pitää huolta hengestämme tämän ahdistetun maan tähden, vaikka — hyväinen aika — sen oman arvon me panisimme vaaraan nuppineulasta. — No, kuules, mies, valitse henkesi ostaminen täydellä tunnustuksella tai nykäiseminen tuollaiseen vanhaan tammeen. Mitä arvelet?"
"Niin, hyvä herra", vastasi metsänvartija teeskennellen suurempaa maalaisuutta kuin hänessä oli luonnollista, sillä alituinen seurustelu Sir Henry Leen kanssa oli osittain sivistänyt hänen esiintymistään, "luulenpa tammen joutuvan kantamaan aimo terhoa — siinä kaikki".
"Älä viisastele minulle, ystävä", pitkitti Oliver; "vakuutan sinulle vakavasti, että minä en leikittele. Mitä vieraita olet nähnyt tuolla palatsihuvilaksi sanotussa talossa?"
"Moniakin komeita vieraita aikoinani, sen minä takaan, herra", vastasi Joceline. "Voi ihme, kuinka siellä savutorvet pöllysivät noin kaksitoista vuotta takaperin! Ai, köyhä mies olisi saanut päivällisensä pelkästä sen haiskahduksesta."
"Heitä, vintiö!" ärähti kenraali; "pilkkaatko minua? Sano minulle heti, mitä vieraita on viimeksi oleksinut palatsihuvilassa — ja katsos, ystävä, ole varma siitä, että sinä tuottaessasi minulle tämän tyydytyksen et ainoastaan pelasta kaulaasi silmukasta, vaan myöskin teet valtiolle hyvän palveluksen, josta minä toimitan soveliaan palkinnon. Sillä totisesti minä en ole niitä, jotka soisivat sateen kastelevan ainoastaan ylpeitä ja komeita yrttejä, vaan mieluummin tahtoisin, mikäli halvat toiveeni ja rukoukseni pätevät, että se myös kostuttaisi alhaista ja nöyrää ruohoa ja laihoa, jotta talonpojan sydän riemuitsisi ja jotta niinkuin Libanonin seeteripuu kasvaa korkeutta, oksia ja juuria, samaten myös nöyrä ja matala isoppi menestyisi muurinkoloissa, ja — ja, totisesti — ymmärrätkö minua, tolvana?"