"Kaikki on hiljaisena kuin kuoleman varjon laakso - ihan kuin Josafatin notko."
"Pyh! älä puhu minulle Josafatista, Pearson", kielsi Cromwell. "Tuollaiset puheet ovat hyviä muille, vaan eivät sinulle. Puhu selvään ja sellaisen suorasukaisen soturin tavoin kuin olet. Kullakin miehellä on oma puheenlaatunsa, ja sinun on suorasukaisuus eikä hurskaus."
"No niin, mitään ei ole ollut tekeillä", kertoi Pearson. "Kuitenkin mitämaks —"
"Älä mitämaksata minulle", sanoi Cromwell, "muutoin kiusaat minut kolhaisemaan hampaat suustasi. Minä epäilen miestä, kun hän haastaa toisin kuin omalla tavallaan."
"Perhana, antakaa minun puhua loppuun", vastasi Pearson, "niin puhun millä kielellä teidän ylhäisyytenne vain tahtoo".
"Sinun perhanasi, ystävä", leppyi Oliver, "osoittaa niukasti armoa, mutta runsaasti vilpittömyyttä. Jatka siis — sinä tiedät, että minä pidän sinusta ja luotan sinuun. Oletko vartioinut tiukasti? Meidän tulee tietää se, ennen kuin hälytämme."
"Kautta sieluni", vakuutti Pearson, "olen vahtinut visusti kuin kissa hiirenreiällä. On kerrassaan mahdotonta, että mikään olisi voinut välttää valppauttamme tai edes hisahtaa talossa, meidän sitä huomaamattamme."
"Hyvä on", kiitti Cromwell; "palveluksiasi ei unohdeta, Pearson. Sinä et pysty saarnaamaan ja rukoilemaan, mutta sinä osaat totella ohjeitani, Gilbert Pearson, ja se lahja saattaa korvata muun."
"Kiitän teidän ylhäisyyttänne", vastasi Pearson; "mutta minä pyydän lupaa saada säestää ajan oikkuja. Köyhällä miehellä ei ole oikeutta pysytellä eriseuraisena."
Hän pysähtyi odottamaan Cromwellin määräyksiä, mitä oli lähinnä tehtävä, ja kummastelikin itsekseen melkoisesti, että kenraalin toimelias ja rivakka luonne oli sallinut hänen noin tärkeässä käänteessä tuhlata ajatustakaan niin vähäpätöiseen seikkaan kuin upseerinsa omituiseen puheenlaatuun. Hän ihmetteli vielä enemmän; kun näki tavallista kirkkaamman kuunsäteen valossa, että Cromwell seisoi liikkumattomana käsillään nojaten miekkaansa, jonka hän oli ottanut vyöstään, ja ankarat silmäkulmat maahan päin suunnattuina. Hän vartosi jonkun aikaa kärsimättömästi, uskaltamatta kuitenkaan häiritä, jottei olisi havahduttanut tätä outoa epäaikaisen raskasmielisyyden puuskaa suuttumukseksi ja kiivastukseksi. Kapteeni kuunteli jupinaa, jota purkausi päällikön puoliavoimilta huulilta ja josta useampaan kertaan uudistuneet sanat "kova välttämättömyys" olivat ainoat selvästi tajuttavat. "Herra kenraali", hän virkkoi viimein, "aika rientää".